"Lasti?" sanoin typerästi ja Faulknerin romaanien hahmot karkasivat mielestäni. "Mikä.. ai niin, lasti... No, katsokaas kun tuota noin..."
Werner lopetti naureskelunsa ja kysyi terävästi: "Niin?"
"No, oikeastaan asia on niin, että..." En keksinyt mitään. MacIlhennykin katsoi minua huuli pyöreänä. Ilmeisesti hän tajusi, että nyt oltiin pulassa. "Niin, siis tarkoitan sitä että.. minä keksin sen.. se oli silkkaa valhetta." Virnistin leveästi: hei, kai te kundit tajuatte, tarkoitus oli ollut hyvä.
"Valhetta?" Werner jyrähti. "Miksi tulit tänne valehtelemaan minulle?"
Shesi pelasti minut jatkamalla kyselyä: "Jos sinulla ei ole lastia, niin mitä sinulla on?"
"Mitä minulla on? Ööö... ei paljon mitään." Virnistin uudestaan, mutta Shesin ilme kertoi, että vielä yksikin virnistys veisi minut manan majoille.
"Tulitko tänne siis ihan vain sen takia, että halusit nähdä maisemia?" Shesin ääni oli kylmennyt entisestään.
"Vetäisenkö mä siltä jo kurkun auki?"
Se oli Gerry Attic. Tämä kaiveli kädellään taskuaan. Siellä oli varmastikin stiletti tai partaveitsi. Kylmää hikeä alkoi tippua kainaloistani.
"Niin.. minä haluaisin liittyä teihin." Olin hetken verran virnistää, mutta näin Shesin ilmeen juuri ennen.
Werner katsoi Shesiä ja Shesi katsoi Werneriä. Kummatkin käänsivät sitten katseensa minuun. "Liittyä meihin?" kummatkin sanoivat. Hetken ajan he näyttivät Abbottilta ja Costellolta. Minua vain ei naurattanut yhtään. Tai olisi ehkä, jos en olisi melkein paskantanut alleni pelosta.
"Niin, liittyä teihin", sanoin nopeasti. "Olen kuullut teistä niin paljon juttuja, että päätin tulla katsomaan, mihin teistä on." Olisin virnistänyt, jos en olisi muistanut Shesin ilmettä.
"Miten niin mihin meistä on?" Shesi aloitti, mutta Werner hiljensi hänet yhdellä kädenheilautuksella.
"Mihin sinusta on? Mistä me muka tiedämme, että sinut voi ottaa meidän joukkoomme? Minusta näyttää siltä, että sinä olet vähän yksinkertainen", Werner sanoi.
"Kyllä minustakin on vaikka mihin", sanoin.
"No, anna tulla sitten", Werner jatkoi.
"Ei sitä ammattisalaisuuksia mielellään paljasta."
"Täällä ei jumalauta ole salaisuuksia!" Werner huudahti ja löi kätensä pöytään.
"Vedänkö mä siltä kurkun auki vai en?" Attic kysyi uudestaan.
"No.. katsotaanpa siis..." Nostin käteni ja toivoin, että se ei tärisisi liian näkyvästi. Samalla mulkaisin MacIlhennyä. Tämä nosti kulmakarvojaan huolestuneen näköisenä. Aloin laskea sormillani typerän näköisenä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä.. neljä pankkia."
"Missä?"
"Wichitan lähellä." En ollut koskaan käynyt Wichitassa.
"Wichitan?" Shesi ihmetteli. "Miksi olet nyt Los Angelesissa?"
"Piti vaihtaa maisemaa, kun ammuin kytän", sanoin ja ihmettelin, mitä oikein sepustin.
"Ammuit sinivuokon? No, se on jo jotain." Wernerin ääni oli jo hiukan pehmennyt.
Nyökkäsin ja yritin näyttää kovanaamalta. Minulta se ei oikein onnistu, mutta parempi sekin vähä kuin ei mitään. Oikea tapa olisi varmaan ollut välinpitämättömän näköinen, mutta se oli vaikeaa. Liian vaikeaa.
Werner oli selvästi sitä mieltä, että olin yhtä kova kuin joku Al Capone. "Mitä muuta olet tehnyt?" hän kysyi innokkaasti.
"Kaikennäköistä. Kavalluksia, huijauksia, ollut keikkakuskina..." luettelin ja ihmettelin samalla, miksen vain rynnännyt ovesta ulos ja juossut suoraan Tyyneen mereen.
"Katsotaan", Werner sanoi ja alkoi taas mättää muikkuja suuhunsa.
"Enkö mä vedäkään siltä kurkkua auki?" Attic kysyi.
Kukaan ei vastannut hänelle mitään eikä kukaan muutenkaan sanonut vähään aikaan mitään. MacIlhenny siirtyi seisomaan taakseni. Katsoin häntä olkani ylitse ja hän virnisti koko näppyläisen naamansa suunnattomalla vimmalla. Minun teki mieli karata hänen kimppuunsa ja työntää finnit yksitellen hänen kurkustaan alas. Ilman MacIlhennyn mäkätystä kiltayhteisöistä en olisi koskaan joutunut vastatusten Muikku-Wernerin ja hänen muikkujensa kanssa. Saisin varmasti Pulitzerin, jos kirjoittaisin MacIlhennystä kirjan.
torstai 20. elokuuta 2009
Tarina jatkuu kesätauon loputtua
Wernerin vasen suupieli nytkähti ylöspäin ja hänen silmänsä lurpahtivat hiukan kiinni. "Mitäs se olisi?"
Juuri tätä olin pelännyt. Minulla ei ollut mitään tarinaa. Nousin istumaan ja kamppailin pitääkseni oksennuksen sisälläni. Se ei ollut aivan helppoa. "Minulla olisi.. vähän lastia", vetkuttelin. Sain silmäni vähän enemmän auki. Nyt näin Wernerin takana olevat neljä miestä. Hänen jenginsä. Hänen oikeat kätensä, murhaajansa, kamanheittäjänsä. Miehet näyttivät siltä kuin he olisivat voineet pistää äitinsä ja sokean isoäitinsä murtamaan lakkoja. Osa seisoi, osa istui.
"Mitä lastia?" Werner heitti uuden muikun kitaansa.
"En oikein.. viitsisi kertoa." Heilautin kättäni epämääräisesti siihen suuntaan, missä Wernerin palkkalaiset seisoivat.
Werner katsoi taakseen ja räjähti nauramaan. "Ei noista tarvitse välittää. He ovat minun työntekijöitäni. Minun poikiani." Hän kääntyi hiukan tuolissaan. "Tässä on Gerry Attic."
Pitkä mies nosti leukaansa varjoissa sen verran, että tajusin sen olevan tervehdys.
"Eikö kannattaisi käyttää Geraldia?" sanoin.
"Mitä vittua meinaat?" äijä narisi pelottavasti. "Vittu sehän on saatana joku brittien nimi, mä olen amerikkalainen. Saatanan munuaisensyöjät pitäkööt nimensä, mulla on omani. Hittoako sä tänne tulet selittämään, mikä nimi mulla pitää olla?" Mies kääntyi Wernerin puoleen ja sanoi: "Kaveri väittää, että mun pitäisi olla joku helvetin Gerald. Mitä helvetin järkeä siinä on?"
Werner katsoi ensiksi Atticia ja sitten minua sen näköisenä kuin ei oikein tietäisi, mitä tapahtui. Peräännyin: "Okei, se on ihan hyvä nimi", mutisin.
”Se on ihan helvetin hyvä nimi.” Attic puhisi ja jatkoi minun mulkoiluani.
Wernerkin mulkaisi minua ja jatkoi esittelyä: "Tämä on Jää-Nestor."
Jää-Nestor? Mistä näitä nimiä oikein tulee?
"Paha jätkä", Werner jatkoi. "Kylmin kaveri mitä on. Ei hikeä, ei hermoilua."
Jää-Nestor oli melkein yhtä iso kuin Wernerkin, mutta hän näytti meksikolaiselta vapaapainijalta. Tai ei meksikolaiselta – ehkä pikemminkin norjalaiselta. Miehet nyrkit olivat kuin moukarit ja ehdin jo miettiä, että ehkä hän ei halua kätellä, mutta sitten tyyppi nosti kätensä ja murahti jotain, mistä en saanut selvää.
Tartuin varovasti ojennettuun käteen. Oma käteni näytti Fay Wraylta King Kongin puristuksissa.
Ja minua sattui varmasti yhtä paljon kuin Fay Wrayta. Hitto, äijä myös näytti samalta kuin King Kongin saaren dinosaurukset!
"Nestor on minun ikioma hoidokkini", Werner selitti, kun painija lopulta päästi minut irti. Kokosin oman käteni lattialle putoavista palasista. "Toin hänet Suomesta vuonna 1924", Werner jatkoi. "Hän oli tappanut monta kymmentä valkobandiittia ja hän oli piileksinyt luolassa viisi vuotta, kun löysin hänet ja toin Amerikkaan."
Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä Werner puhui. Ilmeisesti Suomi oli jonkinlainen Villi Länsi. Olisi tehnyt mieli kysyä tarkennuksia, mutta Werner jatkoi miestensä esittelyä: "Tämä mies on Pika-Snabb. Katkaisee kaulan kuin kaulan nopeasti ja kivutta."
Snabb oli huomaamattoman näköinen mies, jonka kasvonpiirteet ja vaatteet eivät jääneet mieleen. Hänellä olisi yhtä hyvin saattanut olla tummansininen kaksirivinen puku tai työhaalari ilman paitaa. En osaisi sanoa. Hänet saattoi kuvitella hiipimässä takaapäin ja iskemässä kouransa tapettavan kaulalle. Snabb murahti jotain ja jäi istumaan tuoliinsa. En olisi kestänytkään toista kättelyä Nestorin perään.
"Teillä on värikkäät nimet kaikilla", sanoin. "Pitäisiköhän minunkin ottaa uusi kiva nimi?" Samalla koetin keksiä vaihtoehdon Westmorelandille, joka ei ollut niitä kaikkein uskottavimpia peitenimiä.
Zebulon?
Werner madalsi ääntään päättäessään kierroksen: "Viimeisenä Larry Shesi. Pahin jätkä koko satamassa."
Varjoista astui esiin mies, josta olin kuullut juttuja. Hän oli Wernerin ikioma tappaja. Kammottava mies, joka piti koko ajan tiukkoja mustia nahkahanskoja, koska se oli hänestä kiihottavaa. Hanskojen lisäksi hänellä oli kiiltävä musta tiukaksi leikattu puku ja hänen hiuksensa oli kammattu bylkreemillä taaksepäin. Hänellä oli ylähuulessaan pienet viivaviikset. Naiset lakosivat hänen eteensä ja jotkut lopullisesti. Hän käytti kuulemma veistä. Huhu kertoi, että Shesi olisi tiennyt jotain Mustan Dahlian tapauksesta, mutta kukaan ei ollut koskaan uskaltanut kysyä.
Shesin puristus oli luja, mutta epämiellyttävä. Mies katsoi minua suoraan silmiin. Hän rekisteröi kasvonpiirteeni, jos joskus tulisin häntä pimeällä kadulla vastaan. Lupasin itselleni, että pitäisin aina pistoolia mukanani. Valoisillakin kaduilla. Ottaisin pyssyn mukaan vessaankin. Nukkuisin se pään alla, niin kuin Race Williams.
"No nyt tunnet kaikki", Werner sanoi. "Ja tuonhan sinä jo tiesitkin." Hän heilautti rasvaista sormeaan kohti seiniä pitkin lymyilevää MacIlhennyä. Tämä oli ilmeisesti tajunnut, että hän oli tehnyt mokan paljastaessaan minun oikean sukunimeni. Ei näyttänyt ihan siltä, että hän olisi poliisin uusi salainen ase.
"Mikäs sun nimesi on?" Gerry Attic murahti.
Rykäisin. "Novak."
"Novak mikä?"
"Zebulon."
"Zebulon? Mikä vitun nimi on Zebulon? Joku jutskunimi vai?" Gerry Attic nousi pystympään - hän oli nojaillut seinään.
"Äiti oli vähän outo", sanoin nopeasti. "Zebiksi ne minua sanovat."
"Okei", Attic venytteli, mutta hän näytti siltä ettei jättäisi asiaa sikseen.
"Zeb, otatko juotavaa?" Werner murahti.
"Viski", sain puristettua.
"Snabb, anna sille viski!"
Snabb otti jostain takaansa pullon ja kaatoi ruskeaa nestettä pieneen lasiin. Tarkistin, ettei siinä uinut kuolleita rottia ja aloin kulautella pahaa ruisviskiä alas kurkustani. Miten nämä ihmiset pystyivät hoitelemaan kokonaisen sataman salakuljetusta ja muuta touhua? "Onkos tätä maustettu muikuilla?" sanoin ja virnistin. Ihan vain tunnelman kohottamiseksi ja jään rikkomiseksi.
Werner katsoi minua alta kulmain ja pudisteli päätään epäuskoisena. Sitten hän taas yhtäkkiä räjähti nauramaan. Werner hakkasi polviaan ja mylvi: "Jumalauta, tämähän on hauska jätkä! Maustettu muikuilla!"
Snabb murahti, mikä ilmeisesti tarkoitti naurua. Jää-Nestor murahti myös, mutta se ei tarkoittanut naurua. Gerry Attic ja Shesi saattoivat hekin murahtaa. Werner sen sijaan hytkyi pöytänsä takana kuin vanha aladoobi. Tai vanha idiootti. Mietin Faulknerin romaanien sukurutsassa hullaantuneita talonisäntiä.
Shesi oli ensimmäinen, joka tokeni vitsistäni. "Mikäs se lasti oli, josta puhuit?"
Juuri tätä olin pelännyt. Minulla ei ollut mitään tarinaa. Nousin istumaan ja kamppailin pitääkseni oksennuksen sisälläni. Se ei ollut aivan helppoa. "Minulla olisi.. vähän lastia", vetkuttelin. Sain silmäni vähän enemmän auki. Nyt näin Wernerin takana olevat neljä miestä. Hänen jenginsä. Hänen oikeat kätensä, murhaajansa, kamanheittäjänsä. Miehet näyttivät siltä kuin he olisivat voineet pistää äitinsä ja sokean isoäitinsä murtamaan lakkoja. Osa seisoi, osa istui.
"Mitä lastia?" Werner heitti uuden muikun kitaansa.
"En oikein.. viitsisi kertoa." Heilautin kättäni epämääräisesti siihen suuntaan, missä Wernerin palkkalaiset seisoivat.
Werner katsoi taakseen ja räjähti nauramaan. "Ei noista tarvitse välittää. He ovat minun työntekijöitäni. Minun poikiani." Hän kääntyi hiukan tuolissaan. "Tässä on Gerry Attic."
Pitkä mies nosti leukaansa varjoissa sen verran, että tajusin sen olevan tervehdys.
"Eikö kannattaisi käyttää Geraldia?" sanoin.
"Mitä vittua meinaat?" äijä narisi pelottavasti. "Vittu sehän on saatana joku brittien nimi, mä olen amerikkalainen. Saatanan munuaisensyöjät pitäkööt nimensä, mulla on omani. Hittoako sä tänne tulet selittämään, mikä nimi mulla pitää olla?" Mies kääntyi Wernerin puoleen ja sanoi: "Kaveri väittää, että mun pitäisi olla joku helvetin Gerald. Mitä helvetin järkeä siinä on?"
Werner katsoi ensiksi Atticia ja sitten minua sen näköisenä kuin ei oikein tietäisi, mitä tapahtui. Peräännyin: "Okei, se on ihan hyvä nimi", mutisin.
”Se on ihan helvetin hyvä nimi.” Attic puhisi ja jatkoi minun mulkoiluani.
Wernerkin mulkaisi minua ja jatkoi esittelyä: "Tämä on Jää-Nestor."
Jää-Nestor? Mistä näitä nimiä oikein tulee?
"Paha jätkä", Werner jatkoi. "Kylmin kaveri mitä on. Ei hikeä, ei hermoilua."
Jää-Nestor oli melkein yhtä iso kuin Wernerkin, mutta hän näytti meksikolaiselta vapaapainijalta. Tai ei meksikolaiselta – ehkä pikemminkin norjalaiselta. Miehet nyrkit olivat kuin moukarit ja ehdin jo miettiä, että ehkä hän ei halua kätellä, mutta sitten tyyppi nosti kätensä ja murahti jotain, mistä en saanut selvää.
Tartuin varovasti ojennettuun käteen. Oma käteni näytti Fay Wraylta King Kongin puristuksissa.
Ja minua sattui varmasti yhtä paljon kuin Fay Wrayta. Hitto, äijä myös näytti samalta kuin King Kongin saaren dinosaurukset!
"Nestor on minun ikioma hoidokkini", Werner selitti, kun painija lopulta päästi minut irti. Kokosin oman käteni lattialle putoavista palasista. "Toin hänet Suomesta vuonna 1924", Werner jatkoi. "Hän oli tappanut monta kymmentä valkobandiittia ja hän oli piileksinyt luolassa viisi vuotta, kun löysin hänet ja toin Amerikkaan."
Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä Werner puhui. Ilmeisesti Suomi oli jonkinlainen Villi Länsi. Olisi tehnyt mieli kysyä tarkennuksia, mutta Werner jatkoi miestensä esittelyä: "Tämä mies on Pika-Snabb. Katkaisee kaulan kuin kaulan nopeasti ja kivutta."
Snabb oli huomaamattoman näköinen mies, jonka kasvonpiirteet ja vaatteet eivät jääneet mieleen. Hänellä olisi yhtä hyvin saattanut olla tummansininen kaksirivinen puku tai työhaalari ilman paitaa. En osaisi sanoa. Hänet saattoi kuvitella hiipimässä takaapäin ja iskemässä kouransa tapettavan kaulalle. Snabb murahti jotain ja jäi istumaan tuoliinsa. En olisi kestänytkään toista kättelyä Nestorin perään.
"Teillä on värikkäät nimet kaikilla", sanoin. "Pitäisiköhän minunkin ottaa uusi kiva nimi?" Samalla koetin keksiä vaihtoehdon Westmorelandille, joka ei ollut niitä kaikkein uskottavimpia peitenimiä.
Zebulon?
Werner madalsi ääntään päättäessään kierroksen: "Viimeisenä Larry Shesi. Pahin jätkä koko satamassa."
Varjoista astui esiin mies, josta olin kuullut juttuja. Hän oli Wernerin ikioma tappaja. Kammottava mies, joka piti koko ajan tiukkoja mustia nahkahanskoja, koska se oli hänestä kiihottavaa. Hanskojen lisäksi hänellä oli kiiltävä musta tiukaksi leikattu puku ja hänen hiuksensa oli kammattu bylkreemillä taaksepäin. Hänellä oli ylähuulessaan pienet viivaviikset. Naiset lakosivat hänen eteensä ja jotkut lopullisesti. Hän käytti kuulemma veistä. Huhu kertoi, että Shesi olisi tiennyt jotain Mustan Dahlian tapauksesta, mutta kukaan ei ollut koskaan uskaltanut kysyä.
Shesin puristus oli luja, mutta epämiellyttävä. Mies katsoi minua suoraan silmiin. Hän rekisteröi kasvonpiirteeni, jos joskus tulisin häntä pimeällä kadulla vastaan. Lupasin itselleni, että pitäisin aina pistoolia mukanani. Valoisillakin kaduilla. Ottaisin pyssyn mukaan vessaankin. Nukkuisin se pään alla, niin kuin Race Williams.
"No nyt tunnet kaikki", Werner sanoi. "Ja tuonhan sinä jo tiesitkin." Hän heilautti rasvaista sormeaan kohti seiniä pitkin lymyilevää MacIlhennyä. Tämä oli ilmeisesti tajunnut, että hän oli tehnyt mokan paljastaessaan minun oikean sukunimeni. Ei näyttänyt ihan siltä, että hän olisi poliisin uusi salainen ase.
"Mikäs sun nimesi on?" Gerry Attic murahti.
Rykäisin. "Novak."
"Novak mikä?"
"Zebulon."
"Zebulon? Mikä vitun nimi on Zebulon? Joku jutskunimi vai?" Gerry Attic nousi pystympään - hän oli nojaillut seinään.
"Äiti oli vähän outo", sanoin nopeasti. "Zebiksi ne minua sanovat."
"Okei", Attic venytteli, mutta hän näytti siltä ettei jättäisi asiaa sikseen.
"Zeb, otatko juotavaa?" Werner murahti.
"Viski", sain puristettua.
"Snabb, anna sille viski!"
Snabb otti jostain takaansa pullon ja kaatoi ruskeaa nestettä pieneen lasiin. Tarkistin, ettei siinä uinut kuolleita rottia ja aloin kulautella pahaa ruisviskiä alas kurkustani. Miten nämä ihmiset pystyivät hoitelemaan kokonaisen sataman salakuljetusta ja muuta touhua? "Onkos tätä maustettu muikuilla?" sanoin ja virnistin. Ihan vain tunnelman kohottamiseksi ja jään rikkomiseksi.
Werner katsoi minua alta kulmain ja pudisteli päätään epäuskoisena. Sitten hän taas yhtäkkiä räjähti nauramaan. Werner hakkasi polviaan ja mylvi: "Jumalauta, tämähän on hauska jätkä! Maustettu muikuilla!"
Snabb murahti, mikä ilmeisesti tarkoitti naurua. Jää-Nestor murahti myös, mutta se ei tarkoittanut naurua. Gerry Attic ja Shesi saattoivat hekin murahtaa. Werner sen sijaan hytkyi pöytänsä takana kuin vanha aladoobi. Tai vanha idiootti. Mietin Faulknerin romaanien sukurutsassa hullaantuneita talonisäntiä.
Shesi oli ensimmäinen, joka tokeni vitsistäni. "Mikäs se lasti oli, josta puhuit?"
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Jatkuu, taas tauon jälkeen
"Tämäkö on se tyyppi, joka uteli Gypsy Queenissa minun asioitani?"
Minäpä minä.
Mutta kuka kysyy?
Päähän sattui.
Siihen sattui niin paljon että minun oli pakko oksentaa ennen kuin olin saanut silmät edes auki.
"No voi jumalauta, katsokaa nyt, pitikö sitä lyödä noin saatanan lujaa?"
Se oli eri ääni.
Nostin katseeni oksennuslätäköstä. Sen osan katseestani, mikä oli alkanut toimia. Se ei ollut paljon.
Näin miehen, joka oli arvatenkin itse Muikku-Werner. Hän oli juuri niin suunnattoman kokoinen kuin olin kuullutkin. Hän seisoi ison pöydän vieressä ja napsi viiden sekunnin välein - ilmeisesti pöydällä olevalta lautaselta - pieniä kaloja ja nielaisi kokonaisina. Mies oli ainakin seitsemän jalkaa pitkä ja hän painoi taatusti yli 300 paunaa.
Muikut vilahtivat vilahti alas puolella tuopilla paksua vaahtoavaa olutta.
Muikku-Wernerin sormet olivat paksut ja lyhyet ja ne tihkuivat rasvaa. Ja ne olivat mustat. Savustettuja muikkuja ei ilmeisesti voinut syödä haarukalla.
Wernerin silmät olivat pienet ja mustat. Hänen hiuksensa olivat harvenemaan päin, mutta ne olivat vielä paksut, karkeat ja maantienharmaat. Wernerin yllä oli siniset työhaalarit.
"Mitäs mulkoilet?"
"Miestä, joka syö pikkukaloja käsin."
Werner hörähti, mutta ei sanonut mitään. Minun oli vaikea uskoa, että näin tyhmän ja yksinkertaisen näköinen mies pystyisi hoitelemaan kokonaisen sataman rikollisia bisneksiä ja siinä samassa valvomaan rikollisesti toimivien ammattiyhdistysten laskuun työntekijöiden saatavuutta. Wernerin ay-yhteydet olivat poliisin ykköslistalla, mutta Werneriä epäiltiin myös yhteyksistä murhabisnekseen. Epäiltiin myös, että Werner oli itsekin aikoinaan ollut ammattitappaja ja tehnyt duunia mafian laskuun.
Kaikki oli mahdollista, kun Muikku-Werneristä puhuttiin.
Hän katsoi minuun, maiskutti rasvasta tiukkuvaa suutaan ja sanoi jollekulle vierelleen: "Siivotkaa nyt jumalauta tuo oksennus!"
Ohitseni vilahti joku pienikokoinen tyyppi. Laskin pääni sohvalle - tajusin makaavani ruskealla keinonahkasohvalla - ja kirosin päivää, jolloin James MacIlhenny oli tullut toimistooni naukumaan sosiologista hölynpölyään.
Werner tyhjensi oluttuoppinsa ja kääntyi MacIlhennyyn päin. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta jonnekin Stuttgartin yliopiston liepeille ja piiloutua Immanuel Kantin patsaan taakse.
Tai jotain.
"Sinäkö tunsit tämän tyypin?"
Wernerin englanti oli huonoa, mutta sitä ei halunnut olla ymmärtämättä. Teki mieli totella.
MacIlhenny näytti siltä kuin Immanuel Kantin patsas ei olisi enää riittänyt. Hän onnistui silti mutisemaan: "Herra Novakilla on sinulle jotain."
Minäpä minä.
Mutta kuka kysyy?
Päähän sattui.
Siihen sattui niin paljon että minun oli pakko oksentaa ennen kuin olin saanut silmät edes auki.
"No voi jumalauta, katsokaa nyt, pitikö sitä lyödä noin saatanan lujaa?"
Se oli eri ääni.
Nostin katseeni oksennuslätäköstä. Sen osan katseestani, mikä oli alkanut toimia. Se ei ollut paljon.
Näin miehen, joka oli arvatenkin itse Muikku-Werner. Hän oli juuri niin suunnattoman kokoinen kuin olin kuullutkin. Hän seisoi ison pöydän vieressä ja napsi viiden sekunnin välein - ilmeisesti pöydällä olevalta lautaselta - pieniä kaloja ja nielaisi kokonaisina. Mies oli ainakin seitsemän jalkaa pitkä ja hän painoi taatusti yli 300 paunaa.
Muikut vilahtivat vilahti alas puolella tuopilla paksua vaahtoavaa olutta.
Muikku-Wernerin sormet olivat paksut ja lyhyet ja ne tihkuivat rasvaa. Ja ne olivat mustat. Savustettuja muikkuja ei ilmeisesti voinut syödä haarukalla.
Wernerin silmät olivat pienet ja mustat. Hänen hiuksensa olivat harvenemaan päin, mutta ne olivat vielä paksut, karkeat ja maantienharmaat. Wernerin yllä oli siniset työhaalarit.
"Mitäs mulkoilet?"
"Miestä, joka syö pikkukaloja käsin."
Werner hörähti, mutta ei sanonut mitään. Minun oli vaikea uskoa, että näin tyhmän ja yksinkertaisen näköinen mies pystyisi hoitelemaan kokonaisen sataman rikollisia bisneksiä ja siinä samassa valvomaan rikollisesti toimivien ammattiyhdistysten laskuun työntekijöiden saatavuutta. Wernerin ay-yhteydet olivat poliisin ykköslistalla, mutta Werneriä epäiltiin myös yhteyksistä murhabisnekseen. Epäiltiin myös, että Werner oli itsekin aikoinaan ollut ammattitappaja ja tehnyt duunia mafian laskuun.
Kaikki oli mahdollista, kun Muikku-Werneristä puhuttiin.
Hän katsoi minuun, maiskutti rasvasta tiukkuvaa suutaan ja sanoi jollekulle vierelleen: "Siivotkaa nyt jumalauta tuo oksennus!"
Ohitseni vilahti joku pienikokoinen tyyppi. Laskin pääni sohvalle - tajusin makaavani ruskealla keinonahkasohvalla - ja kirosin päivää, jolloin James MacIlhenny oli tullut toimistooni naukumaan sosiologista hölynpölyään.
Werner tyhjensi oluttuoppinsa ja kääntyi MacIlhennyyn päin. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta jonnekin Stuttgartin yliopiston liepeille ja piiloutua Immanuel Kantin patsaan taakse.
Tai jotain.
"Sinäkö tunsit tämän tyypin?"
Wernerin englanti oli huonoa, mutta sitä ei halunnut olla ymmärtämättä. Teki mieli totella.
MacIlhenny näytti siltä kuin Immanuel Kantin patsas ei olisi enää riittänyt. Hän onnistui silti mutisemaan: "Herra Novakilla on sinulle jotain."
torstai 4. kesäkuuta 2009
Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen tarina jatkuu
James MacIlhenny oli yhtä raivostuttavan näköinen kuin aina ennenkin, mutta minulle oli jo kehittynyt häneen jonkinlainen side. Se oli kammottava ajatus, mutta en voinut sille mitään. Minä olin aiheuttanut MacIlhennylle shokin typerällä tempauksellani ja sen takia hän oli liittynyt rikollisjoukkoihin.
Mutta MacIlhennylle minä olin edelleen sankari. Hän tervehti minua leveästi ja kädestä puristaen: "Yksityisetsivä Joseph Maximillian Novak!"
Pidä nyt turpasi kiinni, sanoin itsekseni, mutta ääneen sanoin: "No totta vie, onpa hauska nähdä." Toivoin pusertaneeni siihen edes hiukan sarkasmia, mutta jos onnistuinkin, se meni täysin kättäni vatkaavan MacIlhennyn ohitse.
Väänsin kasvoilleni jotain, minkä toivoin muistuttavan lämmintä hymyä. Miksi minä olin pelastamassa tätä miestä? Mikä tässä miehessä oli pelastamisen arvoista? Hän rasittaisi koko maailmaa paskanjauhannallaan.
Tai sitten hänet ammuttaisiin, kun hän paljastuisi.
Tai sitten hänet pantaisiin vankilaan, kun hän tekisi jotain typerää Wernerin joukoissa. Ampuisi jonkun vahingossa tai osallistuisi pankkiryöstöön.
Ilmeisesti jossain päässäni kuumotti ajatus, että nyt minulla oli mahdollisuus tehdä itsestäni sankari poliisin ja koko kaupungin silmissä: minä voisin napata Muikku-Wernerin. Tiesin, että koko poliisikunta olisi antanut äitinsä ja isoäitinsä ja koiransa, jotta he olisivat saaneet jonkin todisteen, jolla Werner olisi voitu pistää telkien taakse.
Mutta voisinko elää MacIlhennyn kohtalo omallatunnollani? Se oli muutenkin rasitettu kaikenlaisilla typeryyksillä, mutta jonkun idiootin kuolema olisi aivan liikaa.
Sitten tajusin, että MacIlhenny oli kysynyt minulta jotain. "Mitä?"
"Mitä te teette täällä? Oletteko tutkimassa jotain tapausta?"
"Tapausta? Juu, tapaustahan minä..." Olisiko minun pitänyt sanoa heti MacIlhennylle, että olin tullut hakemaan häntä? Siinä hän oli edessäni, Muikku-Wernerin vaikutuspiirin ulottumattomissa. Miksen sanonut hänelle, että nyt mennään? Tai jos hän olisi ollut haluton, olisin voinut kolkata hänet ja raahata pois ja viedä sairaalaan ja sanoa, että hänellä on väliaikainen mielenhäiriö.
Sitten MacIlhennyn silmät laajenivat ja suu aukeni hiukan ja hänen kätensä nousi aavistuksen.
Viimeinen minkä näin olivat hänen mustuneet hampaansa.
Menisi edes hammaslääkäriin.
Sitten kolahti. Tajuntani meni ja näin pelkkää pimeyttä.
Mutta MacIlhennylle minä olin edelleen sankari. Hän tervehti minua leveästi ja kädestä puristaen: "Yksityisetsivä Joseph Maximillian Novak!"
Pidä nyt turpasi kiinni, sanoin itsekseni, mutta ääneen sanoin: "No totta vie, onpa hauska nähdä." Toivoin pusertaneeni siihen edes hiukan sarkasmia, mutta jos onnistuinkin, se meni täysin kättäni vatkaavan MacIlhennyn ohitse.
Väänsin kasvoilleni jotain, minkä toivoin muistuttavan lämmintä hymyä. Miksi minä olin pelastamassa tätä miestä? Mikä tässä miehessä oli pelastamisen arvoista? Hän rasittaisi koko maailmaa paskanjauhannallaan.
Tai sitten hänet ammuttaisiin, kun hän paljastuisi.
Tai sitten hänet pantaisiin vankilaan, kun hän tekisi jotain typerää Wernerin joukoissa. Ampuisi jonkun vahingossa tai osallistuisi pankkiryöstöön.
Ilmeisesti jossain päässäni kuumotti ajatus, että nyt minulla oli mahdollisuus tehdä itsestäni sankari poliisin ja koko kaupungin silmissä: minä voisin napata Muikku-Wernerin. Tiesin, että koko poliisikunta olisi antanut äitinsä ja isoäitinsä ja koiransa, jotta he olisivat saaneet jonkin todisteen, jolla Werner olisi voitu pistää telkien taakse.
Mutta voisinko elää MacIlhennyn kohtalo omallatunnollani? Se oli muutenkin rasitettu kaikenlaisilla typeryyksillä, mutta jonkun idiootin kuolema olisi aivan liikaa.
Sitten tajusin, että MacIlhenny oli kysynyt minulta jotain. "Mitä?"
"Mitä te teette täällä? Oletteko tutkimassa jotain tapausta?"
"Tapausta? Juu, tapaustahan minä..." Olisiko minun pitänyt sanoa heti MacIlhennylle, että olin tullut hakemaan häntä? Siinä hän oli edessäni, Muikku-Wernerin vaikutuspiirin ulottumattomissa. Miksen sanonut hänelle, että nyt mennään? Tai jos hän olisi ollut haluton, olisin voinut kolkata hänet ja raahata pois ja viedä sairaalaan ja sanoa, että hänellä on väliaikainen mielenhäiriö.
Sitten MacIlhennyn silmät laajenivat ja suu aukeni hiukan ja hänen kätensä nousi aavistuksen.
Viimeinen minkä näin olivat hänen mustuneet hampaansa.
Menisi edes hammaslääkäriin.
Sitten kolahti. Tajuntani meni ja näin pelkkää pimeyttä.
perjantai 22. toukokuuta 2009
tiistai 5. toukokuuta 2009
Kuudes osa
Baarimikko suoristi selkänsä ja alkoi yhtäkkiä pyyhkiä pöytää. Pöytä näytti tulevan rätistä vain likaisemmaksi.
Mutta mies oli niellyt surkean syöttini. Jos hän olisi ollut kala, minun matoani olisi pidetty neljä kuukautta laihdutuskuurilla ja sitten sen päälle olisi astuttu.
Baarimikko vilkuili ympärilleen - salaliittolaisen merkki. Hörsäisin lisää viskiäni ja päätin, etten enää ikinä tulisi lähellekään Gypsy Queenia.
Ehkä en edes eläisi niin pitkään, että voisin tulla tänne takaisin.
Baarimikko heitti likaisen pyyhkeensä olalleen ja kumartui puoleeni: "Lasti vai?" hän hönkäisi.
Nyökkäsin tietävän näköisenä, vaikka minun piti ponnistella, etten kaatunut taaksepäin hönkäisyn voimasta. Baarimikko kumartui vieläkin lähemmäs. Nyt tunnistin hajun, joka hänen hengityksestään lähti. Se oli kolme viikkoa sitten grillatun kanan haju. "Muikku-Werner majailee laiturilla seitsemän."
"Laiturilla seitsemän? Onko hän siellä nyt? En haluaisi säilytellä lastiani kovin pitkään."
"Varmaan on, käy katsomassa." Baarimikko vilkuili taas ympärilleen. Sitten hän jatkoi: "Mutta sun pitää olla tosi varovainen. Siellä on kovia jätkiä, jotka ampuu helposti. Tosi helposti."
Just joo. Minähän olin vielä kovempi jätkä. "Onko siellä joku salasana tai koodi?"
Baarimikko mutristi suutaan ja koputti pöytää: ensiksi kolme kertaa nopeasti, sitten kaksi kertaa hitaasti, sitten taas kolme nopeaa. Nyökkäsin tietävästi, vaikka tajusin heti, että minulla olisi vaikeuksia muistaa koodia. Kolme, kaksi, kolme, kolme, kaksi, kolme...
Join viskin loppuun ja heitin pöydälle kolikon. Kysyin vielä, missä laituri seitsemän oli. Baarimikko sanoi vain: "Vasemmalle ovesta." Heilautin kättäni ja käännyin lähteäkseni. Tajusin, että surkea viski oli vain lisännyt sumuista oloani. En nähnyt heiluriovia selvästi, kun asettelin jalkojani huolellisesti peräkkäin ja lähdin kulkemaan kohti oviaukkoa.
Ehkä viskiin oli lisätty tyrmäystippoja. Ehkä Gypsy Queenin baarimikolla oli aina valmiina tyrmäystippapullo liian uteliaille idiooteille. Putoaisin kohta katuun ja Muikun gangsterit heittäisivät minut mereen.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Minä olin yksinkertaisesti vain humalassa.
Saattoi tietysti olla, että olin saanut myrkytyksen surkeasta viskistä.
Joka oli tehty väriliiduista ja kuravedestä.
Pysähdyin ja mietin, pitäisikö minun palata kapakkaan ja käydä valelemassa päätäni kylmällä vedellä ja juoda pari kuppia kahvia. Sitten mietin, millaista kahvia Gypsy Queen tarjoaisi. Niin paha kahvi todennäköisesti herättäisi minut horteestani. Käännyin kannoillani ja törmäsin ihmiseen, jota olin tullut hakemaan
Mutta mies oli niellyt surkean syöttini. Jos hän olisi ollut kala, minun matoani olisi pidetty neljä kuukautta laihdutuskuurilla ja sitten sen päälle olisi astuttu.
Baarimikko vilkuili ympärilleen - salaliittolaisen merkki. Hörsäisin lisää viskiäni ja päätin, etten enää ikinä tulisi lähellekään Gypsy Queenia.
Ehkä en edes eläisi niin pitkään, että voisin tulla tänne takaisin.
Baarimikko heitti likaisen pyyhkeensä olalleen ja kumartui puoleeni: "Lasti vai?" hän hönkäisi.
Nyökkäsin tietävän näköisenä, vaikka minun piti ponnistella, etten kaatunut taaksepäin hönkäisyn voimasta. Baarimikko kumartui vieläkin lähemmäs. Nyt tunnistin hajun, joka hänen hengityksestään lähti. Se oli kolme viikkoa sitten grillatun kanan haju. "Muikku-Werner majailee laiturilla seitsemän."
"Laiturilla seitsemän? Onko hän siellä nyt? En haluaisi säilytellä lastiani kovin pitkään."
"Varmaan on, käy katsomassa." Baarimikko vilkuili taas ympärilleen. Sitten hän jatkoi: "Mutta sun pitää olla tosi varovainen. Siellä on kovia jätkiä, jotka ampuu helposti. Tosi helposti."
Just joo. Minähän olin vielä kovempi jätkä. "Onko siellä joku salasana tai koodi?"
Baarimikko mutristi suutaan ja koputti pöytää: ensiksi kolme kertaa nopeasti, sitten kaksi kertaa hitaasti, sitten taas kolme nopeaa. Nyökkäsin tietävästi, vaikka tajusin heti, että minulla olisi vaikeuksia muistaa koodia. Kolme, kaksi, kolme, kolme, kaksi, kolme...
Join viskin loppuun ja heitin pöydälle kolikon. Kysyin vielä, missä laituri seitsemän oli. Baarimikko sanoi vain: "Vasemmalle ovesta." Heilautin kättäni ja käännyin lähteäkseni. Tajusin, että surkea viski oli vain lisännyt sumuista oloani. En nähnyt heiluriovia selvästi, kun asettelin jalkojani huolellisesti peräkkäin ja lähdin kulkemaan kohti oviaukkoa.
Ehkä viskiin oli lisätty tyrmäystippoja. Ehkä Gypsy Queenin baarimikolla oli aina valmiina tyrmäystippapullo liian uteliaille idiooteille. Putoaisin kohta katuun ja Muikun gangsterit heittäisivät minut mereen.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Minä olin yksinkertaisesti vain humalassa.
Saattoi tietysti olla, että olin saanut myrkytyksen surkeasta viskistä.
Joka oli tehty väriliiduista ja kuravedestä.
Pysähdyin ja mietin, pitäisikö minun palata kapakkaan ja käydä valelemassa päätäni kylmällä vedellä ja juoda pari kuppia kahvia. Sitten mietin, millaista kahvia Gypsy Queen tarjoaisi. Niin paha kahvi todennäköisesti herättäisi minut horteestani. Käännyin kannoillani ja törmäsin ihmiseen, jota olin tullut hakemaan
maanantai 4. toukokuuta 2009
Viides osa
Maksoin ja nousin. Kuski mulkaisi minua uudestaan, rypisti kulmiaan ja kaahasi sitten pois. Minä astuin baarin ovelle kuin tutkimusmatkailija kadonneen temppelin ovelle.
Gypsy Queen vaikutti oikein mukavalta paikalta. Sisältä kaikui huonoa laulua ja humalaista hoilotusta. Aina välillä kuulosti siltä kuin jotakuta olisi läjäytetty nyrkillä suoraan naamaan.
Baarin ovet olivat kuin Villin Lännen saluunoissa, sellaiset heiluriovet, joista huonoissa lännenelokuvissa riittää paljon hauskaa. Ovien päällä oli vahva kerros jotain ruskeaa ja kovettunutta. Niihin oli tartuttu vuosien ja vuosikymmenten ajan käsillä, joiden päälle oli kaatunut kymmenittäin kaljatuoppeja ja viskipaukkuja ja verta ja oksennusta.
Mietin, että työntäisin oven auki kynällä.
Ole mies, sanoin itselleni. Tutkimusmatkailija, joka on jo selvinnyt ihmissyöjistä ja murhanhimoisista elefanteista ja tiikereistä. Tämä on ammattisi.
Työnsin ovet auki ja yritin varmistaa, että ne eivät takaisin heilahtaessaan iskisi minua takapuoleen.
Mikä tarkoitti, että hypähdin eteenpäin kuin pelästynyt aropupu.
Odotin metelin hiljentyvän jäädessäni ovelle seisomaan, niin kuin jossain länkkärissä. John Wayne tulee baariin Rio Bravossa, niin kylläpä tulee hiljaista.
Kukaan ei edes huomannut minun tuloani.
Astelin tiskille ja tilasin Whiskey Sourin.
"Viskiä on." Baarimikko oli iso kalju mies, jonka esiliina näytti siltä, että sillä oli joskus ennen sotia koetettu pyyhkiä baarin ovia puhtaaksi. Hän roikutti suussaan huonosti käärittyä sätkää ja hänen partansa oli ajettu viimeksi heinäkuun neljäntenä.
"Pelkkä viski sitten." Kaivoin rahaa taskustani, kun baarimikko kaatoi minulle viskiä pullosta, jossa ei ollut etikettiä. Tartuin lasiin ja sanoin: "Tarjoan sinullekin, jos saan vähän tietoja."
"Tietoja?"
"Niin."
"Mitä tietoja?"
"No vaikka millä summalla Manhattan ostettiin intiaaneilta?"
Baarimikko siirteli sätkää suupielestä toiseen. "Joku vitsiniekka vai?"
"Ei kun olen ihan tosissani."
"Oletsä joku kyttä?"
"En."
"Kuka sitten?"
"Sanotaanko niin, että olen vain kiinnostunut asioista."
Baarimikko otti tupakan suustaan ja tuijotti sitä. Hän yritti ajatuksen voimalla saada sen kasvamaan pituutta. Sitten hän imaisi siitä vielä kerran ja tumppasi sen sitten ennestään täynnä olevaan tuhkakuppiin. Hän kumartui lähemmäs ja haistoin jonkin, joka toi mieleeni baarin ovien päällä olevan kerrostuman. "Mitä tarttis tietää?"
Maistoin viskiä. Se oli pahaa. Kuin niitä samoja ovia olisi liotettu viinassa ja pantu väriliituja sekaan. Tällä viinalla Joseph Kennedy ei olisi ansainnut miljooniaan eikä hänen pojastaan John F:stä olisi ikinä tullut presidenttiä. "Pitäisi Muikku-Werner löytää."
"Muikku-Werner?"
"Muikku-Werner", toistin. Tunsin itseni idiootiksi. Olisi vain pitänyt iskeä viskit huiviin ja häipyä koko paikasta.
Mutta olin päättänyt pelastaa James MacIlhennyn suurrikollisten pesästä.
"Ja mitäs asiaa sulla on Muikku-Wernerille?" Baarimikko näytti pohtivan, ottaako hän tiskin alta haulikon vai ei.
Bingo, ajattelin: tämä mies tunsi Wernerin ja toimi nyt porttivahtina. Mitähän minä nyt sitten sanon? Haluaisin vähän pelastella yhtä kadonnutta sielua? Tätä kohtaa en ollut miettinyt ollenkaan.
Tyhjensin äkkiä lasin kertaheitolla ja löin lasin pöytään. "Toinen samanlainen." Viski oli kammottavaa, mutta minun oli pakko viivytellä.
Baarimikko otti saman pullon ja kaatoi lasiini. Hän kaatoi sitä enemmän kuin edellisellä kerralla.
Minulla oli siis toivoa.
"Kiitos." Siemaisin viskiä ja pidättelin oksennusta. "Werneriä pitäisi päästä tapaamaan, koska..." Kumarruin hiukan baarimikkoon päin - viivyttelyä sekin. Baarimikko kumartui uudestaan puoleeni. Ehdin siis miettiä sanomisiani ainakin puoli sekuntia kauemmin. "..koska minulla olisi tietoja.. yhdestä hyvästä lastista." Olipa nokkelaa - ja tuon takia olin viivytellyt ja juonut juomakelvotonta viskiä.
Gypsy Queen vaikutti oikein mukavalta paikalta. Sisältä kaikui huonoa laulua ja humalaista hoilotusta. Aina välillä kuulosti siltä kuin jotakuta olisi läjäytetty nyrkillä suoraan naamaan.
Baarin ovet olivat kuin Villin Lännen saluunoissa, sellaiset heiluriovet, joista huonoissa lännenelokuvissa riittää paljon hauskaa. Ovien päällä oli vahva kerros jotain ruskeaa ja kovettunutta. Niihin oli tartuttu vuosien ja vuosikymmenten ajan käsillä, joiden päälle oli kaatunut kymmenittäin kaljatuoppeja ja viskipaukkuja ja verta ja oksennusta.
Mietin, että työntäisin oven auki kynällä.
Ole mies, sanoin itselleni. Tutkimusmatkailija, joka on jo selvinnyt ihmissyöjistä ja murhanhimoisista elefanteista ja tiikereistä. Tämä on ammattisi.
Työnsin ovet auki ja yritin varmistaa, että ne eivät takaisin heilahtaessaan iskisi minua takapuoleen.
Mikä tarkoitti, että hypähdin eteenpäin kuin pelästynyt aropupu.
Odotin metelin hiljentyvän jäädessäni ovelle seisomaan, niin kuin jossain länkkärissä. John Wayne tulee baariin Rio Bravossa, niin kylläpä tulee hiljaista.
Kukaan ei edes huomannut minun tuloani.
Astelin tiskille ja tilasin Whiskey Sourin.
"Viskiä on." Baarimikko oli iso kalju mies, jonka esiliina näytti siltä, että sillä oli joskus ennen sotia koetettu pyyhkiä baarin ovia puhtaaksi. Hän roikutti suussaan huonosti käärittyä sätkää ja hänen partansa oli ajettu viimeksi heinäkuun neljäntenä.
"Pelkkä viski sitten." Kaivoin rahaa taskustani, kun baarimikko kaatoi minulle viskiä pullosta, jossa ei ollut etikettiä. Tartuin lasiin ja sanoin: "Tarjoan sinullekin, jos saan vähän tietoja."
"Tietoja?"
"Niin."
"Mitä tietoja?"
"No vaikka millä summalla Manhattan ostettiin intiaaneilta?"
Baarimikko siirteli sätkää suupielestä toiseen. "Joku vitsiniekka vai?"
"Ei kun olen ihan tosissani."
"Oletsä joku kyttä?"
"En."
"Kuka sitten?"
"Sanotaanko niin, että olen vain kiinnostunut asioista."
Baarimikko otti tupakan suustaan ja tuijotti sitä. Hän yritti ajatuksen voimalla saada sen kasvamaan pituutta. Sitten hän imaisi siitä vielä kerran ja tumppasi sen sitten ennestään täynnä olevaan tuhkakuppiin. Hän kumartui lähemmäs ja haistoin jonkin, joka toi mieleeni baarin ovien päällä olevan kerrostuman. "Mitä tarttis tietää?"
Maistoin viskiä. Se oli pahaa. Kuin niitä samoja ovia olisi liotettu viinassa ja pantu väriliituja sekaan. Tällä viinalla Joseph Kennedy ei olisi ansainnut miljooniaan eikä hänen pojastaan John F:stä olisi ikinä tullut presidenttiä. "Pitäisi Muikku-Werner löytää."
"Muikku-Werner?"
"Muikku-Werner", toistin. Tunsin itseni idiootiksi. Olisi vain pitänyt iskeä viskit huiviin ja häipyä koko paikasta.
Mutta olin päättänyt pelastaa James MacIlhennyn suurrikollisten pesästä.
"Ja mitäs asiaa sulla on Muikku-Wernerille?" Baarimikko näytti pohtivan, ottaako hän tiskin alta haulikon vai ei.
Bingo, ajattelin: tämä mies tunsi Wernerin ja toimi nyt porttivahtina. Mitähän minä nyt sitten sanon? Haluaisin vähän pelastella yhtä kadonnutta sielua? Tätä kohtaa en ollut miettinyt ollenkaan.
Tyhjensin äkkiä lasin kertaheitolla ja löin lasin pöytään. "Toinen samanlainen." Viski oli kammottavaa, mutta minun oli pakko viivytellä.
Baarimikko otti saman pullon ja kaatoi lasiini. Hän kaatoi sitä enemmän kuin edellisellä kerralla.
Minulla oli siis toivoa.
"Kiitos." Siemaisin viskiä ja pidättelin oksennusta. "Werneriä pitäisi päästä tapaamaan, koska..." Kumarruin hiukan baarimikkoon päin - viivyttelyä sekin. Baarimikko kumartui uudestaan puoleeni. Ehdin siis miettiä sanomisiani ainakin puoli sekuntia kauemmin. "..koska minulla olisi tietoja.. yhdestä hyvästä lastista." Olipa nokkelaa - ja tuon takia olin viivytellyt ja juonut juomakelvotonta viskiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)