Jatkuu, taas tauon jälkeen

"Tämäkö on se tyyppi, joka uteli Gypsy Queenissa minun asioitani?"
Minäpä minä.
Mutta kuka kysyy?
Päähän sattui.
Siihen sattui niin paljon että minun oli pakko oksentaa ennen kuin olin saanut silmät edes auki.
"No voi jumalauta, katsokaa nyt, pitikö sitä lyödä noin saatanan lujaa?"
Se oli eri ääni.
Nostin katseeni oksennuslätäköstä. Sen osan katseestani, mikä oli alkanut toimia. Se ei ollut paljon.
Näin miehen, joka oli arvatenkin itse Muikku-Werner. Hän oli juuri niin suunnattoman kokoinen kuin olin kuullutkin. Hän seisoi ison pöydän vieressä ja napsi viiden sekunnin välein - ilmeisesti pöydällä olevalta lautaselta - pieniä kaloja ja nielaisi kokonaisina. Mies oli ainakin seitsemän jalkaa pitkä ja hän painoi taatusti yli 300 paunaa.
Muikut vilahtivat vilahti alas puolella tuopilla paksua vaahtoavaa olutta.
Muikku-Wernerin sormet olivat paksut ja lyhyet ja ne tihkuivat rasvaa. Ja ne olivat mustat. Savustettuja muikkuja ei ilmeisesti voinut syödä haarukalla.
Wernerin silmät olivat pienet ja mustat. Hänen hiuksensa olivat harvenemaan päin, mutta ne olivat vielä paksut, karkeat ja maantienharmaat. Wernerin yllä oli siniset työhaalarit.
"Mitäs mulkoilet?"
"Miestä, joka syö pikkukaloja käsin."
Werner hörähti, mutta ei sanonut mitään. Minun oli vaikea uskoa, että näin tyhmän ja yksinkertaisen näköinen mies pystyisi hoitelemaan kokonaisen sataman rikollisia bisneksiä ja siinä samassa valvomaan rikollisesti toimivien ammattiyhdistysten laskuun työntekijöiden saatavuutta. Wernerin ay-yhteydet olivat poliisin ykköslistalla, mutta Werneriä epäiltiin myös yhteyksistä murhabisnekseen. Epäiltiin myös, että Werner oli itsekin aikoinaan ollut ammattitappaja ja tehnyt duunia mafian laskuun.
Kaikki oli mahdollista, kun Muikku-Werneristä puhuttiin.
Hän katsoi minuun, maiskutti rasvasta tiukkuvaa suutaan ja sanoi jollekulle vierelleen: "Siivotkaa nyt jumalauta tuo oksennus!"
Ohitseni vilahti joku pienikokoinen tyyppi. Laskin pääni sohvalle - tajusin makaavani ruskealla keinonahkasohvalla - ja kirosin päivää, jolloin James MacIlhenny oli tullut toimistooni naukumaan sosiologista hölynpölyään.
Werner tyhjensi oluttuoppinsa ja kääntyi MacIlhennyyn päin. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta jonnekin Stuttgartin yliopiston liepeille ja piiloutua Immanuel Kantin patsaan taakse.
Tai jotain.
"Sinäkö tunsit tämän tyypin?"
Wernerin englanti oli huonoa, mutta sitä ei halunnut olla ymmärtämättä. Teki mieli totella.
MacIlhenny näytti siltä kuin Immanuel Kantin patsas ei olisi enää riittänyt. Hän onnistui silti mutisemaan: "Herra Novakilla on sinulle jotain."

Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen tarina jatkuu

James MacIlhenny oli yhtä raivostuttavan näköinen kuin aina ennenkin, mutta minulle oli jo kehittynyt häneen jonkinlainen side. Se oli kammottava ajatus, mutta en voinut sille mitään. Minä olin aiheuttanut MacIlhennylle shokin typerällä tempauksellani ja sen takia hän oli liittynyt rikollisjoukkoihin.
Mutta MacIlhennylle minä olin edelleen sankari. Hän tervehti minua leveästi ja kädestä puristaen: "Yksityisetsivä Joseph Maximillian Novak!"
Pidä nyt turpasi kiinni, sanoin itsekseni, mutta ääneen sanoin: "No totta vie, onpa hauska nähdä." Toivoin pusertaneeni siihen edes hiukan sarkasmia, mutta jos onnistuinkin, se meni täysin kättäni vatkaavan MacIlhennyn ohitse.
Väänsin kasvoilleni jotain, minkä toivoin muistuttavan lämmintä hymyä. Miksi minä olin pelastamassa tätä miestä? Mikä tässä miehessä oli pelastamisen arvoista? Hän rasittaisi koko maailmaa paskanjauhannallaan.
Tai sitten hänet ammuttaisiin, kun hän paljastuisi.
Tai sitten hänet pantaisiin vankilaan, kun hän tekisi jotain typerää Wernerin joukoissa. Ampuisi jonkun vahingossa tai osallistuisi pankkiryöstöön.
Ilmeisesti jossain päässäni kuumotti ajatus, että nyt minulla oli mahdollisuus tehdä itsestäni sankari poliisin ja koko kaupungin silmissä: minä voisin napata Muikku-Wernerin. Tiesin, että koko poliisikunta olisi antanut äitinsä ja isoäitinsä ja koiransa, jotta he olisivat saaneet jonkin todisteen, jolla Werner olisi voitu pistää telkien taakse.
Mutta voisinko elää MacIlhennyn kohtalo omallatunnollani? Se oli muutenkin rasitettu kaikenlaisilla typeryyksillä, mutta jonkun idiootin kuolema olisi aivan liikaa.
Sitten tajusin, että MacIlhenny oli kysynyt minulta jotain. "Mitä?"
"Mitä te teette täällä? Oletteko tutkimassa jotain tapausta?"
"Tapausta? Juu, tapaustahan minä..." Olisiko minun pitänyt sanoa heti MacIlhennylle, että olin tullut hakemaan häntä? Siinä hän oli edessäni, Muikku-Wernerin vaikutuspiirin ulottumattomissa. Miksen sanonut hänelle, että nyt mennään? Tai jos hän olisi ollut haluton, olisin voinut kolkata hänet ja raahata pois ja viedä sairaalaan ja sanoa, että hänellä on väliaikainen mielenhäiriö.
Sitten MacIlhennyn silmät laajenivat ja suu aukeni hiukan ja hänen kätensä nousi aavistuksen.
Viimeinen minkä näin olivat hänen mustuneet hampaansa.
Menisi edes hammaslääkäriin.
Sitten kolahti. Tajuntani meni ja näin pelkkää pimeyttä.