Jatkuu, taas tauon jälkeen

"Tämäkö on se tyyppi, joka uteli Gypsy Queenissa minun asioitani?"
Minäpä minä.
Mutta kuka kysyy?
Päähän sattui.
Siihen sattui niin paljon että minun oli pakko oksentaa ennen kuin olin saanut silmät edes auki.
"No voi jumalauta, katsokaa nyt, pitikö sitä lyödä noin saatanan lujaa?"
Se oli eri ääni.
Nostin katseeni oksennuslätäköstä. Sen osan katseestani, mikä oli alkanut toimia. Se ei ollut paljon.
Näin miehen, joka oli arvatenkin itse Muikku-Werner. Hän oli juuri niin suunnattoman kokoinen kuin olin kuullutkin. Hän seisoi ison pöydän vieressä ja napsi viiden sekunnin välein - ilmeisesti pöydällä olevalta lautaselta - pieniä kaloja ja nielaisi kokonaisina. Mies oli ainakin seitsemän jalkaa pitkä ja hän painoi taatusti yli 300 paunaa.
Muikut vilahtivat vilahti alas puolella tuopilla paksua vaahtoavaa olutta.
Muikku-Wernerin sormet olivat paksut ja lyhyet ja ne tihkuivat rasvaa. Ja ne olivat mustat. Savustettuja muikkuja ei ilmeisesti voinut syödä haarukalla.
Wernerin silmät olivat pienet ja mustat. Hänen hiuksensa olivat harvenemaan päin, mutta ne olivat vielä paksut, karkeat ja maantienharmaat. Wernerin yllä oli siniset työhaalarit.
"Mitäs mulkoilet?"
"Miestä, joka syö pikkukaloja käsin."
Werner hörähti, mutta ei sanonut mitään. Minun oli vaikea uskoa, että näin tyhmän ja yksinkertaisen näköinen mies pystyisi hoitelemaan kokonaisen sataman rikollisia bisneksiä ja siinä samassa valvomaan rikollisesti toimivien ammattiyhdistysten laskuun työntekijöiden saatavuutta. Wernerin ay-yhteydet olivat poliisin ykköslistalla, mutta Werneriä epäiltiin myös yhteyksistä murhabisnekseen. Epäiltiin myös, että Werner oli itsekin aikoinaan ollut ammattitappaja ja tehnyt duunia mafian laskuun.
Kaikki oli mahdollista, kun Muikku-Werneristä puhuttiin.
Hän katsoi minuun, maiskutti rasvasta tiukkuvaa suutaan ja sanoi jollekulle vierelleen: "Siivotkaa nyt jumalauta tuo oksennus!"
Ohitseni vilahti joku pienikokoinen tyyppi. Laskin pääni sohvalle - tajusin makaavani ruskealla keinonahkasohvalla - ja kirosin päivää, jolloin James MacIlhenny oli tullut toimistooni naukumaan sosiologista hölynpölyään.
Werner tyhjensi oluttuoppinsa ja kääntyi MacIlhennyyn päin. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta jonnekin Stuttgartin yliopiston liepeille ja piiloutua Immanuel Kantin patsaan taakse.
Tai jotain.
"Sinäkö tunsit tämän tyypin?"
Wernerin englanti oli huonoa, mutta sitä ei halunnut olla ymmärtämättä. Teki mieli totella.
MacIlhenny näytti siltä kuin Immanuel Kantin patsas ei olisi enää riittänyt. Hän onnistui silti mutisemaan: "Herra Novakilla on sinulle jotain."