Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen tarina jatkuu

James MacIlhenny oli yhtä raivostuttavan näköinen kuin aina ennenkin, mutta minulle oli jo kehittynyt häneen jonkinlainen side. Se oli kammottava ajatus, mutta en voinut sille mitään. Minä olin aiheuttanut MacIlhennylle shokin typerällä tempauksellani ja sen takia hän oli liittynyt rikollisjoukkoihin.
Mutta MacIlhennylle minä olin edelleen sankari. Hän tervehti minua leveästi ja kädestä puristaen: "Yksityisetsivä Joseph Maximillian Novak!"
Pidä nyt turpasi kiinni, sanoin itsekseni, mutta ääneen sanoin: "No totta vie, onpa hauska nähdä." Toivoin pusertaneeni siihen edes hiukan sarkasmia, mutta jos onnistuinkin, se meni täysin kättäni vatkaavan MacIlhennyn ohitse.
Väänsin kasvoilleni jotain, minkä toivoin muistuttavan lämmintä hymyä. Miksi minä olin pelastamassa tätä miestä? Mikä tässä miehessä oli pelastamisen arvoista? Hän rasittaisi koko maailmaa paskanjauhannallaan.
Tai sitten hänet ammuttaisiin, kun hän paljastuisi.
Tai sitten hänet pantaisiin vankilaan, kun hän tekisi jotain typerää Wernerin joukoissa. Ampuisi jonkun vahingossa tai osallistuisi pankkiryöstöön.
Ilmeisesti jossain päässäni kuumotti ajatus, että nyt minulla oli mahdollisuus tehdä itsestäni sankari poliisin ja koko kaupungin silmissä: minä voisin napata Muikku-Wernerin. Tiesin, että koko poliisikunta olisi antanut äitinsä ja isoäitinsä ja koiransa, jotta he olisivat saaneet jonkin todisteen, jolla Werner olisi voitu pistää telkien taakse.
Mutta voisinko elää MacIlhennyn kohtalo omallatunnollani? Se oli muutenkin rasitettu kaikenlaisilla typeryyksillä, mutta jonkun idiootin kuolema olisi aivan liikaa.
Sitten tajusin, että MacIlhenny oli kysynyt minulta jotain. "Mitä?"
"Mitä te teette täällä? Oletteko tutkimassa jotain tapausta?"
"Tapausta? Juu, tapaustahan minä..." Olisiko minun pitänyt sanoa heti MacIlhennylle, että olin tullut hakemaan häntä? Siinä hän oli edessäni, Muikku-Wernerin vaikutuspiirin ulottumattomissa. Miksen sanonut hänelle, että nyt mennään? Tai jos hän olisi ollut haluton, olisin voinut kolkata hänet ja raahata pois ja viedä sairaalaan ja sanoa, että hänellä on väliaikainen mielenhäiriö.
Sitten MacIlhennyn silmät laajenivat ja suu aukeni hiukan ja hänen kätensä nousi aavistuksen.
Viimeinen minkä näin olivat hänen mustuneet hampaansa.
Menisi edes hammaslääkäriin.
Sitten kolahti. Tajuntani meni ja näin pelkkää pimeyttä.