Neljäs osa

Tiesin vain, että Werner piti majaansa jossain päin eteläsatamaa. Se olisi joku murju täynnä vaarallisia tappajia, jotka vain odottivat väärää liikettä vetääkseen minulta vatsan auki yhdellä vedolla. Tiesin kyllä, että löytäisin Wernerin päämajan helposti - olinhan yksityisetsivä, todellinen verikoira, Nahkasukan sukua.
Otin taksin parin korttelin päästä ja ajoin satamaan. Taksikuski katsoi minua niin kuin tarantulaa hääkakulla (onko tätä vertausta käytetty jo jossain kirjassa?) - miksi menin niin myöhään eteläsatamaan, varsinkin kun sinne ei tullut matkustajalaivoja?
"Sukulaisia tapaamassa."
Kuski pudisteli päätään ja päätteli minun olevan humalassa. Oikea päätelmä - viski ei ollut vieläkään haihtunut kokonaan ja pääni täytti hämärä sumu.
Se ei haihtunut ajomatkan aikana mihinkään.
Oikea päätelmä olisi ollut myös, että olin hullu.

Kun taksi tuli satamaan, alkoi olla jo pimeä. Satama oli kuten kaikki teollisuussatamat tuohon aikaan – joka puolella pelkkiä synkkiä murjuja, aution näköisiä laivoja, joista osa ei näyttänyt olevan enää edes merikelpoisia. Mielessään saattoi nähdä veitsin varustautuneita shanghaijaajia ja koukkukyntisiä kiinalaisia. Fu Manchu vaani jokaisen kulman takana valmiina nappaamaan sinut johonkin järjettömään lääketieteelliseen kokeiluunsa. Shadow odotteli hänkin jossain nurkan takana, että joku hullu rikollinen nostattaisi muinaisella taikakäskyllä jonkin merihirviön käymään Los Angelesin kimppuun.
Melkein näinkin Shadowin lierihatun vilahtavan jonkin murjun takana.
"Mihin jätetään?" kuski kysyi. Ihan niin kuin olisin oikeasti halunnut jäädä tänne. Miksen tullut päivällä?
"Tiedätkö jotain baaria täällä?"
Minua tuijottaessaan mustakulmainen kuski mietti varmasti, miksi halusin lisää juotavaa, kun edellisetkin paukut olivat tehneet minusta täysin arvostelukyvyttömän. "Tiedän kyllä parikin, mutta..."
"Sinne sitten vaan!"
"Tuota noin..." kuski yritti.
"Mitä tuota noin?" kysyin, vaikka tiesin, mitä kuski aikoisi sanoa. Tunsin otsassani päänsäryn alkavan jomottaa. Olisinpa jäänyt kotiin. Nyt olisin jo nukkumassa.
"Ne ei ole kovin..."
"Minä olen iso poika jo."
Kuski kääntyi parista kulmasta ja olin uudestaan näkevinäni Shadowin jahtaamassa Fu Manchua. Jäin autosta baarin edessä. Rikkinäinen valomainos ilmoitti paikan olevan nimeltään Gysy Quen. Oletin, että siinä piti lukea Gypsy Queen.

Kolmas osa

Käännyin kannoillani ja kävelin pois poliisilaitokselta. Menin ensimmäiseen baariin ja sain paukun eteeni niin nopeasti, että en ehtinyt edes sanoa "viski sitruunamehulla", vaan sain pelkän viskin. Toisen paukun tilasin vain sanomalla "samanlainen" enkä tajunnut erehdystäni ennen kuin olin saanut juoman eteeni.
Minun olisi pitänyt unohtaa koko helvetin MacIlhenny ja mennä kotiin nukkumaan.
Tai tekemään edes jotain muuta. Hankkimaan vaikka asiakkaita. Miksei kukaan halunnut yksityisetsivän palveluja? En käsittänyt. Kaikissa rikosjutuissa sanotaan aina - tai ei nyt aina, mutta usein -, että kuuma kesä ajaa ihmiset rikoksiin. No, eipä aja. Voin kertoa, että kuuma kesä veltostuttaa kaikki eikä kukaan jaksa tehdä mitään.
Ei murhia, ei huijauksia, ei mitään. Ei mitään, mistä köyhä yksityisetsivä voisi ansaita elantonsa.
Muikku-Werner varmaan teki rikoksia, ei siinä mitään. Mutta mitä helvettiä minä voin tyypille, jolla on palkkalistoillaan ainakin viisi tappajaa, jotka ovat kaikki minua kaksi kertaa isompia? Ja äijä itsekin oli kuin Homeroksen kyklooppi - melkein yhtä tyhmäkin.
Mutta miksi minun muka piti voida jotain Muikku-Wernerille? Jos Cathcart oli oikeassa, äijä olisi pian nalkissa ja sittenpä siitä päästäisiin. Minä voisin rauhassa yrittää jallittaa kauniita, rikkaita naisia ottamaan minut töihin (paino sanalla "rikkaita") ja unohtaa koko Wernerin.
Mutta silti minusta tuntui, että olin James MacIlhennylle velkaa sen, että hän oli lähtenyt tutkimaan gangsterien elämää. Minähän olin aiheuttanut sen, että hän oli lyönyt päänsä ja nähnyt elämänsä ensimmäisen gangsterin.
Mitenkähän hän muuten oli tutkinut gangstereitaan? Oliko se ollut haastattelututkimus? Lomake eteen ja Muikku-Wernerille kynä käteen? Miten hahmotatte suhteenne muuhun yhteiskuntaan keskiaikaisten kiltayhteisöjen valossa?
Aloin olla humalassa, joten tilasin kolmannen paukun.
Sen juotuani tunsin hetken ajan itseni niin rohkeaksi, että olisin vaikka siltä istumalta lähtenyt vetämään Muikku-Werneria turpiin. Onneksi tunne kesti vain hetken ja jokin täysin selittämätön voima piti minut tuolissani ja sai minut juomaan vielä neljännen paukun. Kello ei ollut vielä paljonkaan, joten minulle tuli mieleen, että minun olisi pitänyt ehkä syödä jotain.
Sitä miettiessäni join viidennen paukun.
Sitten minun olikin jo pakko saada ruokaa. Kysyin baarimikolta, oliko tällä ruokaa.
"On."
Siinä kaikki. Rakastan puheliaita ihmisiä. Tilasin sen mitä oli ja syötyäni painuin ulos. Muikku-Wernerin typerä nimi kaikui päässäni. Oliko MacIlhenny hänen kanssaan? Mistä he puhuivat? Kiltayhteisöistä? Miksi minä takerruin kiltayhteisöihin? Olisiko siinä avain ongelmaan?
Painuin kotiin, keitin mustaa kahvia ja join sitä kolme kuppia. Pää selvisi hiukan.
Mutta Muikku-Werner ei mennyt mihinkään. Hän pysyttelisi pääkopassani vielä monta viikkoa. Ellei sitten ikuisesti. Huomenna lukisin lehdistä, että nuori sosiologian opiskelija James MacIlhenny oli löydetty kuolleena. "Hän oli kuollut hämärissä olosuhteissa." Tai sitten Cathcart kertoisi minulle, että MacIlhenny on kadonnut. Ja MacIlhennyn vanhemmat saisivat minun nimeni selville – Cathcart vaikka kertoisi, että olin hänen tuttavansa ja kiinnostunut hänen kohtalostaan, ja sitten he tulisivat minun luokseni kyselemään. Parhaassa tapauksessa he palkkaisivat minut etsimään poikansa murhaajan.
Jolloin tietysti saisin rahaa. Mitä minä oikein valitin? Sehän olisi ollut helppoa rahaa, kun olisin heti tiennyt, ketä epäillä.
Nauroin typerille ajatuksilleni ja lähdin ulos. Luulin lähteneeni viattomalle iltakävelylle - ehkä voisin käydä drinkillä, vikitellä jotakuta rikasta leskeä -, mutta pian huomasin olevani menossa kohti eteläsatamaa.
Kohti Muikku-Werneriä.

Toinen osa

Etsin käsiini Cathcartin. Hän oli näköjään laihdutuskuurilla, koska hänellä ei ollut donitsia kädessään. Hän pureskeli vimmatusti sammunutta pikkusikaria ja yritti näyttää siltä, että hän teki töitä.
Ja mikä on poliisin tärkein työväline? Pää.
Cathcart yritti näyttää siltä, että hän ajatteli.
Siinä auttoi se, että hän seisoi kahvikoneen vieressä. Ilmeisesti hän mietti, miksi poliisit elivät juomalla pahaa kahvia.
"Novak! Novak!" hän karjui minut nähdessään ja unohti pahan kahvin kirouksen. "Novak!" hän huusi vielä kerran ja varmuudeksi vielä: "Joe!"
Nostin käteni ylös tervehdykseen ja kaduin heti, koska tajusin, että Cathcart saattoi tajuta sen yritykseksi läiskäistä kämmenet yhteen.
Vetäisin käden nopeasti alas. Se ei auttanut: Cathcart läimäytti minua olalle ja huusi vielä kerran: "Novak!" En ole varma, tervehtikö hän muitakin kavereitaan samalla tavalla. Jos tervehti, niin minun kävi heitä sääliksi.
"Cathcart", sanoin vaisusti - en halunnut nostaa Cathcartissa mitään järjetöntä luuloa siitä, että nautin hänen huomionosoituksistaan.
"No mitä Philip Marlowe?" Cathcart sanoi ja kylmät väreet menivät selkäpiissäni.
"Hmm.. tuota.. tämä on vähän arkaluontoinen asia."
"Anna tulla!"
Katselin ympärilleni ihan kuin pelkäisin näkeväni jonkun salaliittolaisen kuuntelemassa vierestä.
"Teillä on täällä töissä sellainen kaveri kuin James MacIlhenny, ainakin käsitin niin." Cathcart ei heti tunnistanut nimeä, joten kuvailin MacIlhennya. Sanoin: "Bää bää."
Cathcart löi minua olalle, ehkä vähän turhankin lujaa, ja mylvi: "Ai se kaveri! Troubleshooter-James!"
"Mikä?" minulta pääsi.
"Troubleshooter-James! Meidän ikioma cowboymme!" Cathcart mylvi. "Hän on meidän tarkka-ampujamme, meidän ..." Cathcartilta loppuivat sanat. "No oli mikä oli. James on harmiton poika."
"Mutta mitä hän tekee? Vasikoi?"
"Jaa se vai?" Cathcart nauroi ja pelkäsin, että hän läimäyttäisi minua uudestaan olkapäälle ja taisin jopa väistää, mutta onnekseni Cathcart tarttuikin pikkusikariinsa, katseli sitä ja heitti sen sitten pois, minne, sitä en tiedä. Ei siinä käytävällä ainakaan roskakoria ollut. "James on meidän ikioma sosiologimme. Se puhuu sellaista skeidaa ettet uskokaan."
"Usko minua, minä tiedän. Miksi hänellä on ase?"
Nyt Cathcart hätkähti. "Mikä ase?" Sitten hän tarttuikin minua olkapäästä. "Tulehan vähän tuonne." Hän vei minut tyhjään huoneeseen ja sanoi: "James MacIlhenny suorittaa salaista tehtävää. Mutta ei hän meiltä ainakaan mitään asetta ole saanut."
"Mitä helvetin salaista tehtävää? Ja kun näin hänet äsken kadulla, niin hän esitteli ylpeänä kainalokoteloaan. Siellä oli ase. En kyllä tiedä, oliko se ladattu. Saattoihan se toki olla leikkipyssykin, mutta kovasti..."
"No voi vittu", Cathcart sanoi. "Minä en ole antanut hänelle mitään."
"Mutta olet kuitenkin pistänyt hänet salaiseen tehtävään?"
Cathcart raapi ohenevaa tukkaansa ja yritti uudestaan näyttää siltä, että hän ajatteli.
En voinut kertoa, millaisen systeemin olin järjestänyt järjestääkseni pojalle käsitystä yksityisetsivistä ja modernisaatiosta, joten sanoin vain: "Ja hän väitti minulle saaneensa aseen poliiseilta."
"Voi jumalauta, sen täytyy olla sitten joku muu, minä en ole antanut mitään." Cathcart nosti katseensa.
"Vaikka sillä ei olisikaan mitään pyssyä, niin miten helvetissä sinä luulit, että siitä tyypistä olisi poliisiksi?"
"Äläs nyt. Kaveri sai parissa päivässä selville sellaisia asioita, joita me olemme metsästäneet pari vuotta." Cathcart katseli ympärilleen, aivan kuin salakuuntelijoiden pelossa, ja madalsi ääntään. Hän vieläpä kyyristyi eteenpäin. "Se soluttautui kuule Muikku-Wernerin joukkoihin ja sai parissa päivässä todisteet, jotka vievät Wernerin vankilaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi."
"Muikku-Wernerin?" Kaikista maailman gangstereista MacIlhenny oli valinnut juuri Muikku-Wernerin, Werner Hellstromin, suomalaissyntyisen jättiläisen, joka hallitsi eteläsataman kaikkia suhteista sosiaalisista seksuaalisiin. Liikanimensä hän oli saanut siitä, että söi muikkuja kuin toiset syövät perunalastuja.
"Se kaveri tekee hyvää työtä", Cathcart sanoi uudestaan.
"En minä sen takia ole tämän näköinen -" tunsin punehtuneeni voimakkaasti "- vaan sen takia, että se kaveri kuolee, kun Muikku-Werner huomaa, mistä on kyse." Kun Cathcart ei heti sanonut mitään, jatkoin: "Mitä se kaveri tekee käytännössä? Miten te saitte hänet käsiinne?"
"Tuli tänne. Heti kun oli kuullut Muikun jutut ja tajunnut, mistä oli kyse. Kertoi meille kaiken. Me uskoimme, koska ne mallasivat täysin yhteen sen kanssa, mitä me tiesimme. Mutta se, mitä me tiesimme, ei riittänyt Wernerin pidättämiseen. MacIlhenny toi meille puuttuvat palat. Mutta..."
"Mitä mutta?"
"Mutta eivät nekään riittäneet. MacIlhenny on nyt hommaamassa lisää materiaalia."
"Ja heiluttelee asettaan kadulla?"
Cathcart katseli lattialle ympärilleen, varmaankin sikariaan hakien. Ehkä hän kaipasi yhtäkkiä jotain mitä hän työntäisi suuhunsa. Kun hän ei löytänyt sitä, hän sanoi: "Minä en sitä asetta ole hänelle antanut."
"Teidän kannattaisi varmaan nyt ratsasta Muikku-Wernerin tilat."
"Ei me voida, yleinen syyttäjä ei pidä minusta muutenkaan."
Se oli totta. Poliisipäällikkö oli ottanut monta kertaa yhteen yleisen syyttäjän kanssa ja puolustanut Cathcartia, mutta seuraava kerta voisi olla kohtalokas.
Muistelin MacIlhennyn pyörtymistä Six Gun Bearin aseen edessä. "Eli nyt te olette täysin jonkun idiootin varassa?"
Cathcart nyökkäsi typerä ilme kasvoillaan, mutta sitten hän tajusi mitä oli tekemässä ja ehätti sanomaan: "Ei se mikään idiootti ole, fiksu kaverihan se on."
"Se pyörtyy aseen nähdessään", sanoin ja muistelin järjestämääni tempausta. Olin palkannut isokokoisen gangsterin heiluttelemaan pyssyä MacIlhennyn nenän edessä ja tämä oli kaatunut suorin jaloin lattialle.
"Miten niin? Miten sillä sitten voi olla oma ase?"
"Sitä minäkin ihmettelin."
"Aiotko tehdä jotain?" Cathcart teki kädellään eleen kuin työntäisi sikarin suuhunsa, mutta käsi olikin tyhjä. Hän alkoi katsella lattialle, mutta muisti sitten heittäneensä sikarin pois käytävällä.
"Minusta tuntuu, että olen asiasta jotenkin vastuussa", sanoin hetken kuluttua.
"Miten niin?"
"Selitän sitten joskus. Muistuta minua kymmenen vuoden päästä, kun ollaan järjettömässä kännissä etkä muista asiaa sitten enää seuraavana päivänä."
Cathcart sanoi virnistäen leveästi: "Mutta enhän minä silloin voi muistaa muistuttaa sinua!" Sitten hän läimäytti minua olkapäälle ja sanoi: "Minä selvitän sen asejutun, todennäköisesti hän on saanut sen Muikku-Werneriltä. Ei minulta ainakaan. Nyt pitää mennä. Terve, Novak." Cathcart läimäisi minua uudestaan olalle ja lähti hakemaan sikaria jostain.

Rasittavan opiskelijan tapaus 2, ensimmäinen osa

Muistelin James MacIlhennya useasti. Mietin, mitä hän teki, missä hän nukkui, mitä hän söi ja mitä hän luki. Olin lainannut kirjastosta jonkin Ferdinand Tönniesin kirjan ja selaillut sitä iltaisin sängyssä. Ja siirtynyt takaisin Henry Kaneen. Peter Chambers kiinnosti minua iltamyöhään enemmän kuin kiltayhteisöt.
Otin Tönniesin mukaan toimistoonkin seuraavana aamuna ja luin kirjaa siellä, kunnes parahdin ja menin alakerran kuppilaan syömään voileivän. Pyysin leivän syötyäni toisen kupin kahvia. Kahvi oli keskinkertaista, mutta tarvitsin sitä.
En tiennyt, kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsin.
Heti kun astuin baarin ovesta ulos törmäsin James MacIlhennyyn.
Ei jumalauta, sanoin itselleni. Tätähän sinä olet halunnut. Koeta nyt elää sen kanssa.
"Herra..." MacIlhenny tapaili nimeäni.
Autoin häntä. "Novak."
"Ahaa, totta kai, yksityisetsivä Joe Novak!" MacIlhenny tarttui käteeni ja vispasi sitä. Hänellä oli vielä enemmän finnejä kuin mahdollista ja hän määki edelleen kuin lammas, joka on juuri upotettu kiehuvaan rasvaan. "Loistavaa nähdä jälleen! Minulla on teille paljon kerrottavaa!" hän määki.
"Miten teidän tutkimuksenne edistyvät?" Yritin saada kättäni irti, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi.
"Tutkimukseni? Mitkä tutkimukseni?"
"Ettekö te muka ryhtynyt tutkimaan gangsterien elämää?" Silloin huomasin, että MacIlhennyn muutenkin huonosti istuvan takin alla pullotti vasemman kainalon kohdalla.
MacIlhenny ei huomannut tyrmistynyttä ilmettäni, mutta yhtäkaikki hän päästi kädestäni irti, vetäisi takinliepeensä auki ja näin ison Colt Governmentin mustassa nahkaisessa kainalokotelossa. "Upea vai mitä?!" MacIlhenny melkein karjui. Jos sitä kimeää määkimistä karjumiseksi saattoi sanoa.
Tartuin MacIlhennya käsivarresta ja yritin toisella kädelläni vetää takinlievettä aseen päälle.
"Iisisti nyt", sanoin hätäisesti. "Mistä hitosta on kyse? Miksi teillä on ase? Onko se laillinen?"
"Se on hyvinkin laillinen", MacIlhenny sanoi. "Sain sen poliisilta."
"Poliisilta?" Toistin itseäni kuin mikäkin apina: "Poliisilta?" Sitten tajusin. "Työskentelettekö te poliisille?" Päästin hänen kädestään irti.
MacIlhenny nojautui taaksepäin, työnsi peukalonsa takin liepeitten alle ja sanoi: "Juu." Hän vaikutti maalaistollolta. Ehkä hän olikin, mistä lie hänenkään isänsä tai isoisänsä Amerikkaan ovat tulleet. Skotti-idiootti tulee Vapauden Maahan, sekoaa Ferdinand Tönniesiin, jahkaantuu rikollisiin ja alkaa työskennellä poliisille.
"Miksi Tönnies..?"
"Miksi Tönnies ei enää kiinnosta minua?" MacIlhenny otti peukalonsa pois takin liepeistä ja alkoi naksautella sormiaan. Poliisin elkeet. Tiesin ainakin seitsemän poliisia, jotka naksauttelivat sormiaan. "Tönnies ei kiinnosta, koska se ei kerro todellisesta maailmasta mitään. Toimintaa pitää olla!"
Poika oli seonnut jännitykseen, kiihotukseen ja sydämen kohonneeseen sykkeeseen. Mitä kovempaa se sykki, sen kovempaa hänellä meni.
Mutta ei poliiseilla mene lujaa. Minä jos kuka tiesin sen oltuani paljon tekemisissä niin tylsistyneiden poliisien kanssa, että humalainen Nooa olisi vaikuttanut heidän rinnaltaan yliaktiiviselta kiinanpalatsikoiralta.
"Kuinka kauan te olette tehnyt töitä poliisien kanssa?" kysyin.
MacIlhenny kumartui eteenpäin ja suipisti suutaan. Hänen ylähuulessaan oli suunnaton vihreä mätäpää, minun teki mieli katsoa peiliin, ettei minullakin vain olisi sellaista. "Salaisuus. En saa kertoa työni laadusta mitään."
Vielä kamalampaa: kaveri luuli, että hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei saa tietää.
Onneksi minut armahdettiin: MacIlhenny sanoi, että hänen piti lähteä tutkimaan tapauksia. Mitä tapauksia, sitä hän ei sanonut. Hän määkäisi hyvästit ja lähti itseensä tyytyväisen näköisenä. Minun teki mieli potkaista häntä takamuksiin. Tyyppi oli viikko sitten ollut seota nähdessään aseen ja nyt hän kanniskeli vastaavaa itse. Kenet hän oli oikein tavannut? Oliko hän löytänyt jonkun gangsterin ja saanut selville jotain, minkä takia poliisi kuvitteli tarvitsevansa häntä? Päätin, että MacIlhenny tarvitsi uuden shokkihoidon.
Ensiksi halusin ottaa asioita enemmän selville. Kävin sulkemassa toimiston, laitoin ovelle lapun, että tulisin takaisin seuraavana päivänä. Asiakkaiden vähyys oli alkanut masentaa minua ja olin miettinyt taas kerran, että lopettaisin ja ryhtyisin kirjoittamaan seksipokkareita.
Kävelin poliisiasemalle. Siihen meni melkein puoli tuntia, mutta minulla oli niin vähän rahaa, etten raaskinut tuhlata sitä taksiin. Autoni oli haettu pois, kun en ollut hoitanut osamaksuja ajallaan.
Tämä oli varmasti urani surkeimpia hetkiä.