Kolmas osa

Käännyin kannoillani ja kävelin pois poliisilaitokselta. Menin ensimmäiseen baariin ja sain paukun eteeni niin nopeasti, että en ehtinyt edes sanoa "viski sitruunamehulla", vaan sain pelkän viskin. Toisen paukun tilasin vain sanomalla "samanlainen" enkä tajunnut erehdystäni ennen kuin olin saanut juoman eteeni.
Minun olisi pitänyt unohtaa koko helvetin MacIlhenny ja mennä kotiin nukkumaan.
Tai tekemään edes jotain muuta. Hankkimaan vaikka asiakkaita. Miksei kukaan halunnut yksityisetsivän palveluja? En käsittänyt. Kaikissa rikosjutuissa sanotaan aina - tai ei nyt aina, mutta usein -, että kuuma kesä ajaa ihmiset rikoksiin. No, eipä aja. Voin kertoa, että kuuma kesä veltostuttaa kaikki eikä kukaan jaksa tehdä mitään.
Ei murhia, ei huijauksia, ei mitään. Ei mitään, mistä köyhä yksityisetsivä voisi ansaita elantonsa.
Muikku-Werner varmaan teki rikoksia, ei siinä mitään. Mutta mitä helvettiä minä voin tyypille, jolla on palkkalistoillaan ainakin viisi tappajaa, jotka ovat kaikki minua kaksi kertaa isompia? Ja äijä itsekin oli kuin Homeroksen kyklooppi - melkein yhtä tyhmäkin.
Mutta miksi minun muka piti voida jotain Muikku-Wernerille? Jos Cathcart oli oikeassa, äijä olisi pian nalkissa ja sittenpä siitä päästäisiin. Minä voisin rauhassa yrittää jallittaa kauniita, rikkaita naisia ottamaan minut töihin (paino sanalla "rikkaita") ja unohtaa koko Wernerin.
Mutta silti minusta tuntui, että olin James MacIlhennylle velkaa sen, että hän oli lähtenyt tutkimaan gangsterien elämää. Minähän olin aiheuttanut sen, että hän oli lyönyt päänsä ja nähnyt elämänsä ensimmäisen gangsterin.
Mitenkähän hän muuten oli tutkinut gangstereitaan? Oliko se ollut haastattelututkimus? Lomake eteen ja Muikku-Wernerille kynä käteen? Miten hahmotatte suhteenne muuhun yhteiskuntaan keskiaikaisten kiltayhteisöjen valossa?
Aloin olla humalassa, joten tilasin kolmannen paukun.
Sen juotuani tunsin hetken ajan itseni niin rohkeaksi, että olisin vaikka siltä istumalta lähtenyt vetämään Muikku-Werneria turpiin. Onneksi tunne kesti vain hetken ja jokin täysin selittämätön voima piti minut tuolissani ja sai minut juomaan vielä neljännen paukun. Kello ei ollut vielä paljonkaan, joten minulle tuli mieleen, että minun olisi pitänyt ehkä syödä jotain.
Sitä miettiessäni join viidennen paukun.
Sitten minun olikin jo pakko saada ruokaa. Kysyin baarimikolta, oliko tällä ruokaa.
"On."
Siinä kaikki. Rakastan puheliaita ihmisiä. Tilasin sen mitä oli ja syötyäni painuin ulos. Muikku-Wernerin typerä nimi kaikui päässäni. Oliko MacIlhenny hänen kanssaan? Mistä he puhuivat? Kiltayhteisöistä? Miksi minä takerruin kiltayhteisöihin? Olisiko siinä avain ongelmaan?
Painuin kotiin, keitin mustaa kahvia ja join sitä kolme kuppia. Pää selvisi hiukan.
Mutta Muikku-Werner ei mennyt mihinkään. Hän pysyttelisi pääkopassani vielä monta viikkoa. Ellei sitten ikuisesti. Huomenna lukisin lehdistä, että nuori sosiologian opiskelija James MacIlhenny oli löydetty kuolleena. "Hän oli kuollut hämärissä olosuhteissa." Tai sitten Cathcart kertoisi minulle, että MacIlhenny on kadonnut. Ja MacIlhennyn vanhemmat saisivat minun nimeni selville – Cathcart vaikka kertoisi, että olin hänen tuttavansa ja kiinnostunut hänen kohtalostaan, ja sitten he tulisivat minun luokseni kyselemään. Parhaassa tapauksessa he palkkaisivat minut etsimään poikansa murhaajan.
Jolloin tietysti saisin rahaa. Mitä minä oikein valitin? Sehän olisi ollut helppoa rahaa, kun olisin heti tiennyt, ketä epäillä.
Nauroin typerille ajatuksilleni ja lähdin ulos. Luulin lähteneeni viattomalle iltakävelylle - ehkä voisin käydä drinkillä, vikitellä jotakuta rikasta leskeä -, mutta pian huomasin olevani menossa kohti eteläsatamaa.
Kohti Muikku-Werneriä.