Kymmenes luku

"Lasti?" sanoin typerästi ja Faulknerin romaanien hahmot karkasivat mielestäni. "Mikä.. ai niin, lasti... No, katsokaas kun tuota noin..."
Werner lopetti naureskelunsa ja kysyi terävästi: "Niin?"
"No, oikeastaan asia on niin, että..." En keksinyt mitään. MacIlhennykin katsoi minua huuli pyöreänä. Ilmeisesti hän tajusi, että nyt oltiin pulassa. "Niin, siis tarkoitan sitä että.. minä keksin sen.. se oli silkkaa valhetta." Virnistin leveästi: hei, kai te kundit tajuatte, tarkoitus oli ollut hyvä.
"Valhetta?" Werner jyrähti. "Miksi tulit tänne valehtelemaan minulle?"
Shesi pelasti minut jatkamalla kyselyä: "Jos sinulla ei ole lastia, niin mitä sinulla on?"
"Mitä minulla on? Ööö... ei paljon mitään." Virnistin uudestaan, mutta Shesin ilme kertoi, että vielä yksikin virnistys veisi minut manan majoille.
"Tulitko tänne siis ihan vain sen takia, että halusit nähdä maisemia?" Shesin ääni oli kylmennyt entisestään.
"Vetäisenkö mä siltä jo kurkun auki?"
Se oli Gerry Attic. Tämä kaiveli kädellään taskuaan. Siellä oli varmastikin stiletti tai partaveitsi. Kylmää hikeä alkoi tippua kainaloistani.
"Niin.. minä haluaisin liittyä teihin." Olin hetken verran virnistää, mutta näin Shesin ilmeen juuri ennen.
Werner katsoi Shesiä ja Shesi katsoi Werneriä. Kummatkin käänsivät sitten katseensa minuun. "Liittyä meihin?" kummatkin sanoivat. Hetken ajan he näyttivät Abbottilta ja Costellolta. Minua vain ei naurattanut yhtään. Tai olisi ehkä, jos en olisi melkein paskantanut alleni pelosta.
"Niin, liittyä teihin", sanoin nopeasti. "Olen kuullut teistä niin paljon juttuja, että päätin tulla katsomaan, mihin teistä on." Olisin virnistänyt, jos en olisi muistanut Shesin ilmettä.
"Miten niin mihin meistä on?" Shesi aloitti, mutta Werner hiljensi hänet yhdellä kädenheilautuksella.
"Mihin sinusta on? Mistä me muka tiedämme, että sinut voi ottaa meidän joukkoomme? Minusta näyttää siltä, että sinä olet vähän yksinkertainen", Werner sanoi.
"Kyllä minustakin on vaikka mihin", sanoin.
"No, anna tulla sitten", Werner jatkoi.
"Ei sitä ammattisalaisuuksia mielellään paljasta."
"Täällä ei jumalauta ole salaisuuksia!" Werner huudahti ja löi kätensä pöytään.
"Vedänkö mä siltä kurkun auki vai en?" Attic kysyi uudestaan.
"No.. katsotaanpa siis..." Nostin käteni ja toivoin, että se ei tärisisi liian näkyvästi. Samalla mulkaisin MacIlhennyä. Tämä nosti kulmakarvojaan huolestuneen näköisenä. Aloin laskea sormillani typerän näköisenä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä.. neljä pankkia."
"Missä?"
"Wichitan lähellä." En ollut koskaan käynyt Wichitassa.
"Wichitan?" Shesi ihmetteli. "Miksi olet nyt Los Angelesissa?"
"Piti vaihtaa maisemaa, kun ammuin kytän", sanoin ja ihmettelin, mitä oikein sepustin.
"Ammuit sinivuokon? No, se on jo jotain." Wernerin ääni oli jo hiukan pehmennyt.
Nyökkäsin ja yritin näyttää kovanaamalta. Minulta se ei oikein onnistu, mutta parempi sekin vähä kuin ei mitään. Oikea tapa olisi varmaan ollut välinpitämättömän näköinen, mutta se oli vaikeaa. Liian vaikeaa.
Werner oli selvästi sitä mieltä, että olin yhtä kova kuin joku Al Capone. "Mitä muuta olet tehnyt?" hän kysyi innokkaasti.
"Kaikennäköistä. Kavalluksia, huijauksia, ollut keikkakuskina..." luettelin ja ihmettelin samalla, miksen vain rynnännyt ovesta ulos ja juossut suoraan Tyyneen mereen.
"Katsotaan", Werner sanoi ja alkoi taas mättää muikkuja suuhunsa.
"Enkö mä vedäkään siltä kurkkua auki?" Attic kysyi.
Kukaan ei vastannut hänelle mitään eikä kukaan muutenkaan sanonut vähään aikaan mitään. MacIlhenny siirtyi seisomaan taakseni. Katsoin häntä olkani ylitse ja hän virnisti koko näppyläisen naamansa suunnattomalla vimmalla. Minun teki mieli karata hänen kimppuunsa ja työntää finnit yksitellen hänen kurkustaan alas. Ilman MacIlhennyn mäkätystä kiltayhteisöistä en olisi koskaan joutunut vastatusten Muikku-Wernerin ja hänen muikkujensa kanssa. Saisin varmasti Pulitzerin, jos kirjoittaisin MacIlhennystä kirjan.

Tarina jatkuu kesätauon loputtua

Wernerin vasen suupieli nytkähti ylöspäin ja hänen silmänsä lurpahtivat hiukan kiinni. "Mitäs se olisi?"
Juuri tätä olin pelännyt. Minulla ei ollut mitään tarinaa. Nousin istumaan ja kamppailin pitääkseni oksennuksen sisälläni. Se ei ollut aivan helppoa. "Minulla olisi.. vähän lastia", vetkuttelin. Sain silmäni vähän enemmän auki. Nyt näin Wernerin takana olevat neljä miestä. Hänen jenginsä. Hänen oikeat kätensä, murhaajansa, kamanheittäjänsä. Miehet näyttivät siltä kuin he olisivat voineet pistää äitinsä ja sokean isoäitinsä murtamaan lakkoja. Osa seisoi, osa istui.
"Mitä lastia?" Werner heitti uuden muikun kitaansa.
"En oikein.. viitsisi kertoa." Heilautin kättäni epämääräisesti siihen suuntaan, missä Wernerin palkkalaiset seisoivat.
Werner katsoi taakseen ja räjähti nauramaan. "Ei noista tarvitse välittää. He ovat minun työntekijöitäni. Minun poikiani." Hän kääntyi hiukan tuolissaan. "Tässä on Gerry Attic."
Pitkä mies nosti leukaansa varjoissa sen verran, että tajusin sen olevan tervehdys.
"Eikö kannattaisi käyttää Geraldia?" sanoin.
"Mitä vittua meinaat?" äijä narisi pelottavasti. "Vittu sehän on saatana joku brittien nimi, mä olen amerikkalainen. Saatanan munuaisensyöjät pitäkööt nimensä, mulla on omani. Hittoako sä tänne tulet selittämään, mikä nimi mulla pitää olla?" Mies kääntyi Wernerin puoleen ja sanoi: "Kaveri väittää, että mun pitäisi olla joku helvetin Gerald. Mitä helvetin järkeä siinä on?"
Werner katsoi ensiksi Atticia ja sitten minua sen näköisenä kuin ei oikein tietäisi, mitä tapahtui. Peräännyin: "Okei, se on ihan hyvä nimi", mutisin.
”Se on ihan helvetin hyvä nimi.” Attic puhisi ja jatkoi minun mulkoiluani.
Wernerkin mulkaisi minua ja jatkoi esittelyä: "Tämä on Jää-Nestor."
Jää-Nestor? Mistä näitä nimiä oikein tulee?
"Paha jätkä", Werner jatkoi. "Kylmin kaveri mitä on. Ei hikeä, ei hermoilua."
Jää-Nestor oli melkein yhtä iso kuin Wernerkin, mutta hän näytti meksikolaiselta vapaapainijalta. Tai ei meksikolaiselta – ehkä pikemminkin norjalaiselta. Miehet nyrkit olivat kuin moukarit ja ehdin jo miettiä, että ehkä hän ei halua kätellä, mutta sitten tyyppi nosti kätensä ja murahti jotain, mistä en saanut selvää.
Tartuin varovasti ojennettuun käteen. Oma käteni näytti Fay Wraylta King Kongin puristuksissa.
Ja minua sattui varmasti yhtä paljon kuin Fay Wrayta. Hitto, äijä myös näytti samalta kuin King Kongin saaren dinosaurukset!
"Nestor on minun ikioma hoidokkini", Werner selitti, kun painija lopulta päästi minut irti. Kokosin oman käteni lattialle putoavista palasista. "Toin hänet Suomesta vuonna 1924", Werner jatkoi. "Hän oli tappanut monta kymmentä valkobandiittia ja hän oli piileksinyt luolassa viisi vuotta, kun löysin hänet ja toin Amerikkaan."
Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä Werner puhui. Ilmeisesti Suomi oli jonkinlainen Villi Länsi. Olisi tehnyt mieli kysyä tarkennuksia, mutta Werner jatkoi miestensä esittelyä: "Tämä mies on Pika-Snabb. Katkaisee kaulan kuin kaulan nopeasti ja kivutta."
Snabb oli huomaamattoman näköinen mies, jonka kasvonpiirteet ja vaatteet eivät jääneet mieleen. Hänellä olisi yhtä hyvin saattanut olla tummansininen kaksirivinen puku tai työhaalari ilman paitaa. En osaisi sanoa. Hänet saattoi kuvitella hiipimässä takaapäin ja iskemässä kouransa tapettavan kaulalle. Snabb murahti jotain ja jäi istumaan tuoliinsa. En olisi kestänytkään toista kättelyä Nestorin perään.
"Teillä on värikkäät nimet kaikilla", sanoin. "Pitäisiköhän minunkin ottaa uusi kiva nimi?" Samalla koetin keksiä vaihtoehdon Westmorelandille, joka ei ollut niitä kaikkein uskottavimpia peitenimiä.
Zebulon?
Werner madalsi ääntään päättäessään kierroksen: "Viimeisenä Larry Shesi. Pahin jätkä koko satamassa."
Varjoista astui esiin mies, josta olin kuullut juttuja. Hän oli Wernerin ikioma tappaja. Kammottava mies, joka piti koko ajan tiukkoja mustia nahkahanskoja, koska se oli hänestä kiihottavaa. Hanskojen lisäksi hänellä oli kiiltävä musta tiukaksi leikattu puku ja hänen hiuksensa oli kammattu bylkreemillä taaksepäin. Hänellä oli ylähuulessaan pienet viivaviikset. Naiset lakosivat hänen eteensä ja jotkut lopullisesti. Hän käytti kuulemma veistä. Huhu kertoi, että Shesi olisi tiennyt jotain Mustan Dahlian tapauksesta, mutta kukaan ei ollut koskaan uskaltanut kysyä.
Shesin puristus oli luja, mutta epämiellyttävä. Mies katsoi minua suoraan silmiin. Hän rekisteröi kasvonpiirteeni, jos joskus tulisin häntä pimeällä kadulla vastaan. Lupasin itselleni, että pitäisin aina pistoolia mukanani. Valoisillakin kaduilla. Ottaisin pyssyn mukaan vessaankin. Nukkuisin se pään alla, niin kuin Race Williams.
"No nyt tunnet kaikki", Werner sanoi. "Ja tuonhan sinä jo tiesitkin." Hän heilautti rasvaista sormeaan kohti seiniä pitkin lymyilevää MacIlhennyä. Tämä oli ilmeisesti tajunnut, että hän oli tehnyt mokan paljastaessaan minun oikean sukunimeni. Ei näyttänyt ihan siltä, että hän olisi poliisin uusi salainen ase.
"Mikäs sun nimesi on?" Gerry Attic murahti.
Rykäisin. "Novak."
"Novak mikä?"
"Zebulon."
"Zebulon? Mikä vitun nimi on Zebulon? Joku jutskunimi vai?" Gerry Attic nousi pystympään - hän oli nojaillut seinään.
"Äiti oli vähän outo", sanoin nopeasti. "Zebiksi ne minua sanovat."
"Okei", Attic venytteli, mutta hän näytti siltä ettei jättäisi asiaa sikseen.
"Zeb, otatko juotavaa?" Werner murahti.
"Viski", sain puristettua.
"Snabb, anna sille viski!"
Snabb otti jostain takaansa pullon ja kaatoi ruskeaa nestettä pieneen lasiin. Tarkistin, ettei siinä uinut kuolleita rottia ja aloin kulautella pahaa ruisviskiä alas kurkustani. Miten nämä ihmiset pystyivät hoitelemaan kokonaisen sataman salakuljetusta ja muuta touhua? "Onkos tätä maustettu muikuilla?" sanoin ja virnistin. Ihan vain tunnelman kohottamiseksi ja jään rikkomiseksi.
Werner katsoi minua alta kulmain ja pudisteli päätään epäuskoisena. Sitten hän taas yhtäkkiä räjähti nauramaan. Werner hakkasi polviaan ja mylvi: "Jumalauta, tämähän on hauska jätkä! Maustettu muikuilla!"
Snabb murahti, mikä ilmeisesti tarkoitti naurua. Jää-Nestor murahti myös, mutta se ei tarkoittanut naurua. Gerry Attic ja Shesi saattoivat hekin murahtaa. Werner sen sijaan hytkyi pöytänsä takana kuin vanha aladoobi. Tai vanha idiootti. Mietin Faulknerin romaanien sukurutsassa hullaantuneita talonisäntiä.
Shesi oli ensimmäinen, joka tokeni vitsistäni. "Mikäs se lasti oli, josta puhuit?"

Jatkuu, taas tauon jälkeen

"Tämäkö on se tyyppi, joka uteli Gypsy Queenissa minun asioitani?"
Minäpä minä.
Mutta kuka kysyy?
Päähän sattui.
Siihen sattui niin paljon että minun oli pakko oksentaa ennen kuin olin saanut silmät edes auki.
"No voi jumalauta, katsokaa nyt, pitikö sitä lyödä noin saatanan lujaa?"
Se oli eri ääni.
Nostin katseeni oksennuslätäköstä. Sen osan katseestani, mikä oli alkanut toimia. Se ei ollut paljon.
Näin miehen, joka oli arvatenkin itse Muikku-Werner. Hän oli juuri niin suunnattoman kokoinen kuin olin kuullutkin. Hän seisoi ison pöydän vieressä ja napsi viiden sekunnin välein - ilmeisesti pöydällä olevalta lautaselta - pieniä kaloja ja nielaisi kokonaisina. Mies oli ainakin seitsemän jalkaa pitkä ja hän painoi taatusti yli 300 paunaa.
Muikut vilahtivat vilahti alas puolella tuopilla paksua vaahtoavaa olutta.
Muikku-Wernerin sormet olivat paksut ja lyhyet ja ne tihkuivat rasvaa. Ja ne olivat mustat. Savustettuja muikkuja ei ilmeisesti voinut syödä haarukalla.
Wernerin silmät olivat pienet ja mustat. Hänen hiuksensa olivat harvenemaan päin, mutta ne olivat vielä paksut, karkeat ja maantienharmaat. Wernerin yllä oli siniset työhaalarit.
"Mitäs mulkoilet?"
"Miestä, joka syö pikkukaloja käsin."
Werner hörähti, mutta ei sanonut mitään. Minun oli vaikea uskoa, että näin tyhmän ja yksinkertaisen näköinen mies pystyisi hoitelemaan kokonaisen sataman rikollisia bisneksiä ja siinä samassa valvomaan rikollisesti toimivien ammattiyhdistysten laskuun työntekijöiden saatavuutta. Wernerin ay-yhteydet olivat poliisin ykköslistalla, mutta Werneriä epäiltiin myös yhteyksistä murhabisnekseen. Epäiltiin myös, että Werner oli itsekin aikoinaan ollut ammattitappaja ja tehnyt duunia mafian laskuun.
Kaikki oli mahdollista, kun Muikku-Werneristä puhuttiin.
Hän katsoi minuun, maiskutti rasvasta tiukkuvaa suutaan ja sanoi jollekulle vierelleen: "Siivotkaa nyt jumalauta tuo oksennus!"
Ohitseni vilahti joku pienikokoinen tyyppi. Laskin pääni sohvalle - tajusin makaavani ruskealla keinonahkasohvalla - ja kirosin päivää, jolloin James MacIlhenny oli tullut toimistooni naukumaan sosiologista hölynpölyään.
Werner tyhjensi oluttuoppinsa ja kääntyi MacIlhennyyn päin. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta jonnekin Stuttgartin yliopiston liepeille ja piiloutua Immanuel Kantin patsaan taakse.
Tai jotain.
"Sinäkö tunsit tämän tyypin?"
Wernerin englanti oli huonoa, mutta sitä ei halunnut olla ymmärtämättä. Teki mieli totella.
MacIlhenny näytti siltä kuin Immanuel Kantin patsas ei olisi enää riittänyt. Hän onnistui silti mutisemaan: "Herra Novakilla on sinulle jotain."

Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen tarina jatkuu

James MacIlhenny oli yhtä raivostuttavan näköinen kuin aina ennenkin, mutta minulle oli jo kehittynyt häneen jonkinlainen side. Se oli kammottava ajatus, mutta en voinut sille mitään. Minä olin aiheuttanut MacIlhennylle shokin typerällä tempauksellani ja sen takia hän oli liittynyt rikollisjoukkoihin.
Mutta MacIlhennylle minä olin edelleen sankari. Hän tervehti minua leveästi ja kädestä puristaen: "Yksityisetsivä Joseph Maximillian Novak!"
Pidä nyt turpasi kiinni, sanoin itsekseni, mutta ääneen sanoin: "No totta vie, onpa hauska nähdä." Toivoin pusertaneeni siihen edes hiukan sarkasmia, mutta jos onnistuinkin, se meni täysin kättäni vatkaavan MacIlhennyn ohitse.
Väänsin kasvoilleni jotain, minkä toivoin muistuttavan lämmintä hymyä. Miksi minä olin pelastamassa tätä miestä? Mikä tässä miehessä oli pelastamisen arvoista? Hän rasittaisi koko maailmaa paskanjauhannallaan.
Tai sitten hänet ammuttaisiin, kun hän paljastuisi.
Tai sitten hänet pantaisiin vankilaan, kun hän tekisi jotain typerää Wernerin joukoissa. Ampuisi jonkun vahingossa tai osallistuisi pankkiryöstöön.
Ilmeisesti jossain päässäni kuumotti ajatus, että nyt minulla oli mahdollisuus tehdä itsestäni sankari poliisin ja koko kaupungin silmissä: minä voisin napata Muikku-Wernerin. Tiesin, että koko poliisikunta olisi antanut äitinsä ja isoäitinsä ja koiransa, jotta he olisivat saaneet jonkin todisteen, jolla Werner olisi voitu pistää telkien taakse.
Mutta voisinko elää MacIlhennyn kohtalo omallatunnollani? Se oli muutenkin rasitettu kaikenlaisilla typeryyksillä, mutta jonkun idiootin kuolema olisi aivan liikaa.
Sitten tajusin, että MacIlhenny oli kysynyt minulta jotain. "Mitä?"
"Mitä te teette täällä? Oletteko tutkimassa jotain tapausta?"
"Tapausta? Juu, tapaustahan minä..." Olisiko minun pitänyt sanoa heti MacIlhennylle, että olin tullut hakemaan häntä? Siinä hän oli edessäni, Muikku-Wernerin vaikutuspiirin ulottumattomissa. Miksen sanonut hänelle, että nyt mennään? Tai jos hän olisi ollut haluton, olisin voinut kolkata hänet ja raahata pois ja viedä sairaalaan ja sanoa, että hänellä on väliaikainen mielenhäiriö.
Sitten MacIlhennyn silmät laajenivat ja suu aukeni hiukan ja hänen kätensä nousi aavistuksen.
Viimeinen minkä näin olivat hänen mustuneet hampaansa.
Menisi edes hammaslääkäriin.
Sitten kolahti. Tajuntani meni ja näin pelkkää pimeyttä.

Tauko

Jatkamme tarinaa viikon kuluttua.

Kuudes osa

Baarimikko suoristi selkänsä ja alkoi yhtäkkiä pyyhkiä pöytää. Pöytä näytti tulevan rätistä vain likaisemmaksi.
Mutta mies oli niellyt surkean syöttini. Jos hän olisi ollut kala, minun matoani olisi pidetty neljä kuukautta laihdutuskuurilla ja sitten sen päälle olisi astuttu.
Baarimikko vilkuili ympärilleen - salaliittolaisen merkki. Hörsäisin lisää viskiäni ja päätin, etten enää ikinä tulisi lähellekään Gypsy Queenia.
Ehkä en edes eläisi niin pitkään, että voisin tulla tänne takaisin.
Baarimikko heitti likaisen pyyhkeensä olalleen ja kumartui puoleeni: "Lasti vai?" hän hönkäisi.
Nyökkäsin tietävän näköisenä, vaikka minun piti ponnistella, etten kaatunut taaksepäin hönkäisyn voimasta. Baarimikko kumartui vieläkin lähemmäs. Nyt tunnistin hajun, joka hänen hengityksestään lähti. Se oli kolme viikkoa sitten grillatun kanan haju. "Muikku-Werner majailee laiturilla seitsemän."
"Laiturilla seitsemän? Onko hän siellä nyt? En haluaisi säilytellä lastiani kovin pitkään."
"Varmaan on, käy katsomassa." Baarimikko vilkuili taas ympärilleen. Sitten hän jatkoi: "Mutta sun pitää olla tosi varovainen. Siellä on kovia jätkiä, jotka ampuu helposti. Tosi helposti."
Just joo. Minähän olin vielä kovempi jätkä. "Onko siellä joku salasana tai koodi?"
Baarimikko mutristi suutaan ja koputti pöytää: ensiksi kolme kertaa nopeasti, sitten kaksi kertaa hitaasti, sitten taas kolme nopeaa. Nyökkäsin tietävästi, vaikka tajusin heti, että minulla olisi vaikeuksia muistaa koodia. Kolme, kaksi, kolme, kolme, kaksi, kolme...
Join viskin loppuun ja heitin pöydälle kolikon. Kysyin vielä, missä laituri seitsemän oli. Baarimikko sanoi vain: "Vasemmalle ovesta." Heilautin kättäni ja käännyin lähteäkseni. Tajusin, että surkea viski oli vain lisännyt sumuista oloani. En nähnyt heiluriovia selvästi, kun asettelin jalkojani huolellisesti peräkkäin ja lähdin kulkemaan kohti oviaukkoa.
Ehkä viskiin oli lisätty tyrmäystippoja. Ehkä Gypsy Queenin baarimikolla oli aina valmiina tyrmäystippapullo liian uteliaille idiooteille. Putoaisin kohta katuun ja Muikun gangsterit heittäisivät minut mereen.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Minä olin yksinkertaisesti vain humalassa.
Saattoi tietysti olla, että olin saanut myrkytyksen surkeasta viskistä.
Joka oli tehty väriliiduista ja kuravedestä.
Pysähdyin ja mietin, pitäisikö minun palata kapakkaan ja käydä valelemassa päätäni kylmällä vedellä ja juoda pari kuppia kahvia. Sitten mietin, millaista kahvia Gypsy Queen tarjoaisi. Niin paha kahvi todennäköisesti herättäisi minut horteestani. Käännyin kannoillani ja törmäsin ihmiseen, jota olin tullut hakemaan

Viides osa

Maksoin ja nousin. Kuski mulkaisi minua uudestaan, rypisti kulmiaan ja kaahasi sitten pois. Minä astuin baarin ovelle kuin tutkimusmatkailija kadonneen temppelin ovelle.
Gypsy Queen vaikutti oikein mukavalta paikalta. Sisältä kaikui huonoa laulua ja humalaista hoilotusta. Aina välillä kuulosti siltä kuin jotakuta olisi läjäytetty nyrkillä suoraan naamaan.
Baarin ovet olivat kuin Villin Lännen saluunoissa, sellaiset heiluriovet, joista huonoissa lännenelokuvissa riittää paljon hauskaa. Ovien päällä oli vahva kerros jotain ruskeaa ja kovettunutta. Niihin oli tartuttu vuosien ja vuosikymmenten ajan käsillä, joiden päälle oli kaatunut kymmenittäin kaljatuoppeja ja viskipaukkuja ja verta ja oksennusta.
Mietin, että työntäisin oven auki kynällä.
Ole mies, sanoin itselleni. Tutkimusmatkailija, joka on jo selvinnyt ihmissyöjistä ja murhanhimoisista elefanteista ja tiikereistä. Tämä on ammattisi.
Työnsin ovet auki ja yritin varmistaa, että ne eivät takaisin heilahtaessaan iskisi minua takapuoleen.
Mikä tarkoitti, että hypähdin eteenpäin kuin pelästynyt aropupu.
Odotin metelin hiljentyvän jäädessäni ovelle seisomaan, niin kuin jossain länkkärissä. John Wayne tulee baariin Rio Bravossa, niin kylläpä tulee hiljaista.
Kukaan ei edes huomannut minun tuloani.
Astelin tiskille ja tilasin Whiskey Sourin.
"Viskiä on." Baarimikko oli iso kalju mies, jonka esiliina näytti siltä, että sillä oli joskus ennen sotia koetettu pyyhkiä baarin ovia puhtaaksi. Hän roikutti suussaan huonosti käärittyä sätkää ja hänen partansa oli ajettu viimeksi heinäkuun neljäntenä.
"Pelkkä viski sitten." Kaivoin rahaa taskustani, kun baarimikko kaatoi minulle viskiä pullosta, jossa ei ollut etikettiä. Tartuin lasiin ja sanoin: "Tarjoan sinullekin, jos saan vähän tietoja."
"Tietoja?"
"Niin."
"Mitä tietoja?"
"No vaikka millä summalla Manhattan ostettiin intiaaneilta?"
Baarimikko siirteli sätkää suupielestä toiseen. "Joku vitsiniekka vai?"
"Ei kun olen ihan tosissani."
"Oletsä joku kyttä?"
"En."
"Kuka sitten?"
"Sanotaanko niin, että olen vain kiinnostunut asioista."
Baarimikko otti tupakan suustaan ja tuijotti sitä. Hän yritti ajatuksen voimalla saada sen kasvamaan pituutta. Sitten hän imaisi siitä vielä kerran ja tumppasi sen sitten ennestään täynnä olevaan tuhkakuppiin. Hän kumartui lähemmäs ja haistoin jonkin, joka toi mieleeni baarin ovien päällä olevan kerrostuman. "Mitä tarttis tietää?"
Maistoin viskiä. Se oli pahaa. Kuin niitä samoja ovia olisi liotettu viinassa ja pantu väriliituja sekaan. Tällä viinalla Joseph Kennedy ei olisi ansainnut miljooniaan eikä hänen pojastaan John F:stä olisi ikinä tullut presidenttiä. "Pitäisi Muikku-Werner löytää."
"Muikku-Werner?"
"Muikku-Werner", toistin. Tunsin itseni idiootiksi. Olisi vain pitänyt iskeä viskit huiviin ja häipyä koko paikasta.
Mutta olin päättänyt pelastaa James MacIlhennyn suurrikollisten pesästä.
"Ja mitäs asiaa sulla on Muikku-Wernerille?" Baarimikko näytti pohtivan, ottaako hän tiskin alta haulikon vai ei.
Bingo, ajattelin: tämä mies tunsi Wernerin ja toimi nyt porttivahtina. Mitähän minä nyt sitten sanon? Haluaisin vähän pelastella yhtä kadonnutta sielua? Tätä kohtaa en ollut miettinyt ollenkaan.
Tyhjensin äkkiä lasin kertaheitolla ja löin lasin pöytään. "Toinen samanlainen." Viski oli kammottavaa, mutta minun oli pakko viivytellä.
Baarimikko otti saman pullon ja kaatoi lasiini. Hän kaatoi sitä enemmän kuin edellisellä kerralla.
Minulla oli siis toivoa.
"Kiitos." Siemaisin viskiä ja pidättelin oksennusta. "Werneriä pitäisi päästä tapaamaan, koska..." Kumarruin hiukan baarimikkoon päin - viivyttelyä sekin. Baarimikko kumartui uudestaan puoleeni. Ehdin siis miettiä sanomisiani ainakin puoli sekuntia kauemmin. "..koska minulla olisi tietoja.. yhdestä hyvästä lastista." Olipa nokkelaa - ja tuon takia olin viivytellyt ja juonut juomakelvotonta viskiä.

Neljäs osa

Tiesin vain, että Werner piti majaansa jossain päin eteläsatamaa. Se olisi joku murju täynnä vaarallisia tappajia, jotka vain odottivat väärää liikettä vetääkseen minulta vatsan auki yhdellä vedolla. Tiesin kyllä, että löytäisin Wernerin päämajan helposti - olinhan yksityisetsivä, todellinen verikoira, Nahkasukan sukua.
Otin taksin parin korttelin päästä ja ajoin satamaan. Taksikuski katsoi minua niin kuin tarantulaa hääkakulla (onko tätä vertausta käytetty jo jossain kirjassa?) - miksi menin niin myöhään eteläsatamaan, varsinkin kun sinne ei tullut matkustajalaivoja?
"Sukulaisia tapaamassa."
Kuski pudisteli päätään ja päätteli minun olevan humalassa. Oikea päätelmä - viski ei ollut vieläkään haihtunut kokonaan ja pääni täytti hämärä sumu.
Se ei haihtunut ajomatkan aikana mihinkään.
Oikea päätelmä olisi ollut myös, että olin hullu.

Kun taksi tuli satamaan, alkoi olla jo pimeä. Satama oli kuten kaikki teollisuussatamat tuohon aikaan – joka puolella pelkkiä synkkiä murjuja, aution näköisiä laivoja, joista osa ei näyttänyt olevan enää edes merikelpoisia. Mielessään saattoi nähdä veitsin varustautuneita shanghaijaajia ja koukkukyntisiä kiinalaisia. Fu Manchu vaani jokaisen kulman takana valmiina nappaamaan sinut johonkin järjettömään lääketieteelliseen kokeiluunsa. Shadow odotteli hänkin jossain nurkan takana, että joku hullu rikollinen nostattaisi muinaisella taikakäskyllä jonkin merihirviön käymään Los Angelesin kimppuun.
Melkein näinkin Shadowin lierihatun vilahtavan jonkin murjun takana.
"Mihin jätetään?" kuski kysyi. Ihan niin kuin olisin oikeasti halunnut jäädä tänne. Miksen tullut päivällä?
"Tiedätkö jotain baaria täällä?"
Minua tuijottaessaan mustakulmainen kuski mietti varmasti, miksi halusin lisää juotavaa, kun edellisetkin paukut olivat tehneet minusta täysin arvostelukyvyttömän. "Tiedän kyllä parikin, mutta..."
"Sinne sitten vaan!"
"Tuota noin..." kuski yritti.
"Mitä tuota noin?" kysyin, vaikka tiesin, mitä kuski aikoisi sanoa. Tunsin otsassani päänsäryn alkavan jomottaa. Olisinpa jäänyt kotiin. Nyt olisin jo nukkumassa.
"Ne ei ole kovin..."
"Minä olen iso poika jo."
Kuski kääntyi parista kulmasta ja olin uudestaan näkevinäni Shadowin jahtaamassa Fu Manchua. Jäin autosta baarin edessä. Rikkinäinen valomainos ilmoitti paikan olevan nimeltään Gysy Quen. Oletin, että siinä piti lukea Gypsy Queen.

Kolmas osa

Käännyin kannoillani ja kävelin pois poliisilaitokselta. Menin ensimmäiseen baariin ja sain paukun eteeni niin nopeasti, että en ehtinyt edes sanoa "viski sitruunamehulla", vaan sain pelkän viskin. Toisen paukun tilasin vain sanomalla "samanlainen" enkä tajunnut erehdystäni ennen kuin olin saanut juoman eteeni.
Minun olisi pitänyt unohtaa koko helvetin MacIlhenny ja mennä kotiin nukkumaan.
Tai tekemään edes jotain muuta. Hankkimaan vaikka asiakkaita. Miksei kukaan halunnut yksityisetsivän palveluja? En käsittänyt. Kaikissa rikosjutuissa sanotaan aina - tai ei nyt aina, mutta usein -, että kuuma kesä ajaa ihmiset rikoksiin. No, eipä aja. Voin kertoa, että kuuma kesä veltostuttaa kaikki eikä kukaan jaksa tehdä mitään.
Ei murhia, ei huijauksia, ei mitään. Ei mitään, mistä köyhä yksityisetsivä voisi ansaita elantonsa.
Muikku-Werner varmaan teki rikoksia, ei siinä mitään. Mutta mitä helvettiä minä voin tyypille, jolla on palkkalistoillaan ainakin viisi tappajaa, jotka ovat kaikki minua kaksi kertaa isompia? Ja äijä itsekin oli kuin Homeroksen kyklooppi - melkein yhtä tyhmäkin.
Mutta miksi minun muka piti voida jotain Muikku-Wernerille? Jos Cathcart oli oikeassa, äijä olisi pian nalkissa ja sittenpä siitä päästäisiin. Minä voisin rauhassa yrittää jallittaa kauniita, rikkaita naisia ottamaan minut töihin (paino sanalla "rikkaita") ja unohtaa koko Wernerin.
Mutta silti minusta tuntui, että olin James MacIlhennylle velkaa sen, että hän oli lähtenyt tutkimaan gangsterien elämää. Minähän olin aiheuttanut sen, että hän oli lyönyt päänsä ja nähnyt elämänsä ensimmäisen gangsterin.
Mitenkähän hän muuten oli tutkinut gangstereitaan? Oliko se ollut haastattelututkimus? Lomake eteen ja Muikku-Wernerille kynä käteen? Miten hahmotatte suhteenne muuhun yhteiskuntaan keskiaikaisten kiltayhteisöjen valossa?
Aloin olla humalassa, joten tilasin kolmannen paukun.
Sen juotuani tunsin hetken ajan itseni niin rohkeaksi, että olisin vaikka siltä istumalta lähtenyt vetämään Muikku-Werneria turpiin. Onneksi tunne kesti vain hetken ja jokin täysin selittämätön voima piti minut tuolissani ja sai minut juomaan vielä neljännen paukun. Kello ei ollut vielä paljonkaan, joten minulle tuli mieleen, että minun olisi pitänyt ehkä syödä jotain.
Sitä miettiessäni join viidennen paukun.
Sitten minun olikin jo pakko saada ruokaa. Kysyin baarimikolta, oliko tällä ruokaa.
"On."
Siinä kaikki. Rakastan puheliaita ihmisiä. Tilasin sen mitä oli ja syötyäni painuin ulos. Muikku-Wernerin typerä nimi kaikui päässäni. Oliko MacIlhenny hänen kanssaan? Mistä he puhuivat? Kiltayhteisöistä? Miksi minä takerruin kiltayhteisöihin? Olisiko siinä avain ongelmaan?
Painuin kotiin, keitin mustaa kahvia ja join sitä kolme kuppia. Pää selvisi hiukan.
Mutta Muikku-Werner ei mennyt mihinkään. Hän pysyttelisi pääkopassani vielä monta viikkoa. Ellei sitten ikuisesti. Huomenna lukisin lehdistä, että nuori sosiologian opiskelija James MacIlhenny oli löydetty kuolleena. "Hän oli kuollut hämärissä olosuhteissa." Tai sitten Cathcart kertoisi minulle, että MacIlhenny on kadonnut. Ja MacIlhennyn vanhemmat saisivat minun nimeni selville – Cathcart vaikka kertoisi, että olin hänen tuttavansa ja kiinnostunut hänen kohtalostaan, ja sitten he tulisivat minun luokseni kyselemään. Parhaassa tapauksessa he palkkaisivat minut etsimään poikansa murhaajan.
Jolloin tietysti saisin rahaa. Mitä minä oikein valitin? Sehän olisi ollut helppoa rahaa, kun olisin heti tiennyt, ketä epäillä.
Nauroin typerille ajatuksilleni ja lähdin ulos. Luulin lähteneeni viattomalle iltakävelylle - ehkä voisin käydä drinkillä, vikitellä jotakuta rikasta leskeä -, mutta pian huomasin olevani menossa kohti eteläsatamaa.
Kohti Muikku-Werneriä.

Toinen osa

Etsin käsiini Cathcartin. Hän oli näköjään laihdutuskuurilla, koska hänellä ei ollut donitsia kädessään. Hän pureskeli vimmatusti sammunutta pikkusikaria ja yritti näyttää siltä, että hän teki töitä.
Ja mikä on poliisin tärkein työväline? Pää.
Cathcart yritti näyttää siltä, että hän ajatteli.
Siinä auttoi se, että hän seisoi kahvikoneen vieressä. Ilmeisesti hän mietti, miksi poliisit elivät juomalla pahaa kahvia.
"Novak! Novak!" hän karjui minut nähdessään ja unohti pahan kahvin kirouksen. "Novak!" hän huusi vielä kerran ja varmuudeksi vielä: "Joe!"
Nostin käteni ylös tervehdykseen ja kaduin heti, koska tajusin, että Cathcart saattoi tajuta sen yritykseksi läiskäistä kämmenet yhteen.
Vetäisin käden nopeasti alas. Se ei auttanut: Cathcart läimäytti minua olalle ja huusi vielä kerran: "Novak!" En ole varma, tervehtikö hän muitakin kavereitaan samalla tavalla. Jos tervehti, niin minun kävi heitä sääliksi.
"Cathcart", sanoin vaisusti - en halunnut nostaa Cathcartissa mitään järjetöntä luuloa siitä, että nautin hänen huomionosoituksistaan.
"No mitä Philip Marlowe?" Cathcart sanoi ja kylmät väreet menivät selkäpiissäni.
"Hmm.. tuota.. tämä on vähän arkaluontoinen asia."
"Anna tulla!"
Katselin ympärilleni ihan kuin pelkäisin näkeväni jonkun salaliittolaisen kuuntelemassa vierestä.
"Teillä on täällä töissä sellainen kaveri kuin James MacIlhenny, ainakin käsitin niin." Cathcart ei heti tunnistanut nimeä, joten kuvailin MacIlhennya. Sanoin: "Bää bää."
Cathcart löi minua olalle, ehkä vähän turhankin lujaa, ja mylvi: "Ai se kaveri! Troubleshooter-James!"
"Mikä?" minulta pääsi.
"Troubleshooter-James! Meidän ikioma cowboymme!" Cathcart mylvi. "Hän on meidän tarkka-ampujamme, meidän ..." Cathcartilta loppuivat sanat. "No oli mikä oli. James on harmiton poika."
"Mutta mitä hän tekee? Vasikoi?"
"Jaa se vai?" Cathcart nauroi ja pelkäsin, että hän läimäyttäisi minua uudestaan olkapäälle ja taisin jopa väistää, mutta onnekseni Cathcart tarttuikin pikkusikariinsa, katseli sitä ja heitti sen sitten pois, minne, sitä en tiedä. Ei siinä käytävällä ainakaan roskakoria ollut. "James on meidän ikioma sosiologimme. Se puhuu sellaista skeidaa ettet uskokaan."
"Usko minua, minä tiedän. Miksi hänellä on ase?"
Nyt Cathcart hätkähti. "Mikä ase?" Sitten hän tarttuikin minua olkapäästä. "Tulehan vähän tuonne." Hän vei minut tyhjään huoneeseen ja sanoi: "James MacIlhenny suorittaa salaista tehtävää. Mutta ei hän meiltä ainakaan mitään asetta ole saanut."
"Mitä helvetin salaista tehtävää? Ja kun näin hänet äsken kadulla, niin hän esitteli ylpeänä kainalokoteloaan. Siellä oli ase. En kyllä tiedä, oliko se ladattu. Saattoihan se toki olla leikkipyssykin, mutta kovasti..."
"No voi vittu", Cathcart sanoi. "Minä en ole antanut hänelle mitään."
"Mutta olet kuitenkin pistänyt hänet salaiseen tehtävään?"
Cathcart raapi ohenevaa tukkaansa ja yritti uudestaan näyttää siltä, että hän ajatteli.
En voinut kertoa, millaisen systeemin olin järjestänyt järjestääkseni pojalle käsitystä yksityisetsivistä ja modernisaatiosta, joten sanoin vain: "Ja hän väitti minulle saaneensa aseen poliiseilta."
"Voi jumalauta, sen täytyy olla sitten joku muu, minä en ole antanut mitään." Cathcart nosti katseensa.
"Vaikka sillä ei olisikaan mitään pyssyä, niin miten helvetissä sinä luulit, että siitä tyypistä olisi poliisiksi?"
"Äläs nyt. Kaveri sai parissa päivässä selville sellaisia asioita, joita me olemme metsästäneet pari vuotta." Cathcart katseli ympärilleen, aivan kuin salakuuntelijoiden pelossa, ja madalsi ääntään. Hän vieläpä kyyristyi eteenpäin. "Se soluttautui kuule Muikku-Wernerin joukkoihin ja sai parissa päivässä todisteet, jotka vievät Wernerin vankilaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi."
"Muikku-Wernerin?" Kaikista maailman gangstereista MacIlhenny oli valinnut juuri Muikku-Wernerin, Werner Hellstromin, suomalaissyntyisen jättiläisen, joka hallitsi eteläsataman kaikkia suhteista sosiaalisista seksuaalisiin. Liikanimensä hän oli saanut siitä, että söi muikkuja kuin toiset syövät perunalastuja.
"Se kaveri tekee hyvää työtä", Cathcart sanoi uudestaan.
"En minä sen takia ole tämän näköinen -" tunsin punehtuneeni voimakkaasti "- vaan sen takia, että se kaveri kuolee, kun Muikku-Werner huomaa, mistä on kyse." Kun Cathcart ei heti sanonut mitään, jatkoin: "Mitä se kaveri tekee käytännössä? Miten te saitte hänet käsiinne?"
"Tuli tänne. Heti kun oli kuullut Muikun jutut ja tajunnut, mistä oli kyse. Kertoi meille kaiken. Me uskoimme, koska ne mallasivat täysin yhteen sen kanssa, mitä me tiesimme. Mutta se, mitä me tiesimme, ei riittänyt Wernerin pidättämiseen. MacIlhenny toi meille puuttuvat palat. Mutta..."
"Mitä mutta?"
"Mutta eivät nekään riittäneet. MacIlhenny on nyt hommaamassa lisää materiaalia."
"Ja heiluttelee asettaan kadulla?"
Cathcart katseli lattialle ympärilleen, varmaankin sikariaan hakien. Ehkä hän kaipasi yhtäkkiä jotain mitä hän työntäisi suuhunsa. Kun hän ei löytänyt sitä, hän sanoi: "Minä en sitä asetta ole hänelle antanut."
"Teidän kannattaisi varmaan nyt ratsasta Muikku-Wernerin tilat."
"Ei me voida, yleinen syyttäjä ei pidä minusta muutenkaan."
Se oli totta. Poliisipäällikkö oli ottanut monta kertaa yhteen yleisen syyttäjän kanssa ja puolustanut Cathcartia, mutta seuraava kerta voisi olla kohtalokas.
Muistelin MacIlhennyn pyörtymistä Six Gun Bearin aseen edessä. "Eli nyt te olette täysin jonkun idiootin varassa?"
Cathcart nyökkäsi typerä ilme kasvoillaan, mutta sitten hän tajusi mitä oli tekemässä ja ehätti sanomaan: "Ei se mikään idiootti ole, fiksu kaverihan se on."
"Se pyörtyy aseen nähdessään", sanoin ja muistelin järjestämääni tempausta. Olin palkannut isokokoisen gangsterin heiluttelemaan pyssyä MacIlhennyn nenän edessä ja tämä oli kaatunut suorin jaloin lattialle.
"Miten niin? Miten sillä sitten voi olla oma ase?"
"Sitä minäkin ihmettelin."
"Aiotko tehdä jotain?" Cathcart teki kädellään eleen kuin työntäisi sikarin suuhunsa, mutta käsi olikin tyhjä. Hän alkoi katsella lattialle, mutta muisti sitten heittäneensä sikarin pois käytävällä.
"Minusta tuntuu, että olen asiasta jotenkin vastuussa", sanoin hetken kuluttua.
"Miten niin?"
"Selitän sitten joskus. Muistuta minua kymmenen vuoden päästä, kun ollaan järjettömässä kännissä etkä muista asiaa sitten enää seuraavana päivänä."
Cathcart sanoi virnistäen leveästi: "Mutta enhän minä silloin voi muistaa muistuttaa sinua!" Sitten hän läimäytti minua olkapäälle ja sanoi: "Minä selvitän sen asejutun, todennäköisesti hän on saanut sen Muikku-Werneriltä. Ei minulta ainakaan. Nyt pitää mennä. Terve, Novak." Cathcart läimäisi minua uudestaan olalle ja lähti hakemaan sikaria jostain.

Rasittavan opiskelijan tapaus 2, ensimmäinen osa

Muistelin James MacIlhennya useasti. Mietin, mitä hän teki, missä hän nukkui, mitä hän söi ja mitä hän luki. Olin lainannut kirjastosta jonkin Ferdinand Tönniesin kirjan ja selaillut sitä iltaisin sängyssä. Ja siirtynyt takaisin Henry Kaneen. Peter Chambers kiinnosti minua iltamyöhään enemmän kuin kiltayhteisöt.
Otin Tönniesin mukaan toimistoonkin seuraavana aamuna ja luin kirjaa siellä, kunnes parahdin ja menin alakerran kuppilaan syömään voileivän. Pyysin leivän syötyäni toisen kupin kahvia. Kahvi oli keskinkertaista, mutta tarvitsin sitä.
En tiennyt, kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsin.
Heti kun astuin baarin ovesta ulos törmäsin James MacIlhennyyn.
Ei jumalauta, sanoin itselleni. Tätähän sinä olet halunnut. Koeta nyt elää sen kanssa.
"Herra..." MacIlhenny tapaili nimeäni.
Autoin häntä. "Novak."
"Ahaa, totta kai, yksityisetsivä Joe Novak!" MacIlhenny tarttui käteeni ja vispasi sitä. Hänellä oli vielä enemmän finnejä kuin mahdollista ja hän määki edelleen kuin lammas, joka on juuri upotettu kiehuvaan rasvaan. "Loistavaa nähdä jälleen! Minulla on teille paljon kerrottavaa!" hän määki.
"Miten teidän tutkimuksenne edistyvät?" Yritin saada kättäni irti, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi.
"Tutkimukseni? Mitkä tutkimukseni?"
"Ettekö te muka ryhtynyt tutkimaan gangsterien elämää?" Silloin huomasin, että MacIlhennyn muutenkin huonosti istuvan takin alla pullotti vasemman kainalon kohdalla.
MacIlhenny ei huomannut tyrmistynyttä ilmettäni, mutta yhtäkaikki hän päästi kädestäni irti, vetäisi takinliepeensä auki ja näin ison Colt Governmentin mustassa nahkaisessa kainalokotelossa. "Upea vai mitä?!" MacIlhenny melkein karjui. Jos sitä kimeää määkimistä karjumiseksi saattoi sanoa.
Tartuin MacIlhennya käsivarresta ja yritin toisella kädelläni vetää takinlievettä aseen päälle.
"Iisisti nyt", sanoin hätäisesti. "Mistä hitosta on kyse? Miksi teillä on ase? Onko se laillinen?"
"Se on hyvinkin laillinen", MacIlhenny sanoi. "Sain sen poliisilta."
"Poliisilta?" Toistin itseäni kuin mikäkin apina: "Poliisilta?" Sitten tajusin. "Työskentelettekö te poliisille?" Päästin hänen kädestään irti.
MacIlhenny nojautui taaksepäin, työnsi peukalonsa takin liepeitten alle ja sanoi: "Juu." Hän vaikutti maalaistollolta. Ehkä hän olikin, mistä lie hänenkään isänsä tai isoisänsä Amerikkaan ovat tulleet. Skotti-idiootti tulee Vapauden Maahan, sekoaa Ferdinand Tönniesiin, jahkaantuu rikollisiin ja alkaa työskennellä poliisille.
"Miksi Tönnies..?"
"Miksi Tönnies ei enää kiinnosta minua?" MacIlhenny otti peukalonsa pois takin liepeistä ja alkoi naksautella sormiaan. Poliisin elkeet. Tiesin ainakin seitsemän poliisia, jotka naksauttelivat sormiaan. "Tönnies ei kiinnosta, koska se ei kerro todellisesta maailmasta mitään. Toimintaa pitää olla!"
Poika oli seonnut jännitykseen, kiihotukseen ja sydämen kohonneeseen sykkeeseen. Mitä kovempaa se sykki, sen kovempaa hänellä meni.
Mutta ei poliiseilla mene lujaa. Minä jos kuka tiesin sen oltuani paljon tekemisissä niin tylsistyneiden poliisien kanssa, että humalainen Nooa olisi vaikuttanut heidän rinnaltaan yliaktiiviselta kiinanpalatsikoiralta.
"Kuinka kauan te olette tehnyt töitä poliisien kanssa?" kysyin.
MacIlhenny kumartui eteenpäin ja suipisti suutaan. Hänen ylähuulessaan oli suunnaton vihreä mätäpää, minun teki mieli katsoa peiliin, ettei minullakin vain olisi sellaista. "Salaisuus. En saa kertoa työni laadusta mitään."
Vielä kamalampaa: kaveri luuli, että hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei saa tietää.
Onneksi minut armahdettiin: MacIlhenny sanoi, että hänen piti lähteä tutkimaan tapauksia. Mitä tapauksia, sitä hän ei sanonut. Hän määkäisi hyvästit ja lähti itseensä tyytyväisen näköisenä. Minun teki mieli potkaista häntä takamuksiin. Tyyppi oli viikko sitten ollut seota nähdessään aseen ja nyt hän kanniskeli vastaavaa itse. Kenet hän oli oikein tavannut? Oliko hän löytänyt jonkun gangsterin ja saanut selville jotain, minkä takia poliisi kuvitteli tarvitsevansa häntä? Päätin, että MacIlhenny tarvitsi uuden shokkihoidon.
Ensiksi halusin ottaa asioita enemmän selville. Kävin sulkemassa toimiston, laitoin ovelle lapun, että tulisin takaisin seuraavana päivänä. Asiakkaiden vähyys oli alkanut masentaa minua ja olin miettinyt taas kerran, että lopettaisin ja ryhtyisin kirjoittamaan seksipokkareita.
Kävelin poliisiasemalle. Siihen meni melkein puoli tuntia, mutta minulla oli niin vähän rahaa, etten raaskinut tuhlata sitä taksiin. Autoni oli haettu pois, kun en ollut hoitanut osamaksuja ajallaan.
Tämä oli varmasti urani surkeimpia hetkiä.