Kymmenes luku

"Lasti?" sanoin typerästi ja Faulknerin romaanien hahmot karkasivat mielestäni. "Mikä.. ai niin, lasti... No, katsokaas kun tuota noin..."
Werner lopetti naureskelunsa ja kysyi terävästi: "Niin?"
"No, oikeastaan asia on niin, että..." En keksinyt mitään. MacIlhennykin katsoi minua huuli pyöreänä. Ilmeisesti hän tajusi, että nyt oltiin pulassa. "Niin, siis tarkoitan sitä että.. minä keksin sen.. se oli silkkaa valhetta." Virnistin leveästi: hei, kai te kundit tajuatte, tarkoitus oli ollut hyvä.
"Valhetta?" Werner jyrähti. "Miksi tulit tänne valehtelemaan minulle?"
Shesi pelasti minut jatkamalla kyselyä: "Jos sinulla ei ole lastia, niin mitä sinulla on?"
"Mitä minulla on? Ööö... ei paljon mitään." Virnistin uudestaan, mutta Shesin ilme kertoi, että vielä yksikin virnistys veisi minut manan majoille.
"Tulitko tänne siis ihan vain sen takia, että halusit nähdä maisemia?" Shesin ääni oli kylmennyt entisestään.
"Vetäisenkö mä siltä jo kurkun auki?"
Se oli Gerry Attic. Tämä kaiveli kädellään taskuaan. Siellä oli varmastikin stiletti tai partaveitsi. Kylmää hikeä alkoi tippua kainaloistani.
"Niin.. minä haluaisin liittyä teihin." Olin hetken verran virnistää, mutta näin Shesin ilmeen juuri ennen.
Werner katsoi Shesiä ja Shesi katsoi Werneriä. Kummatkin käänsivät sitten katseensa minuun. "Liittyä meihin?" kummatkin sanoivat. Hetken ajan he näyttivät Abbottilta ja Costellolta. Minua vain ei naurattanut yhtään. Tai olisi ehkä, jos en olisi melkein paskantanut alleni pelosta.
"Niin, liittyä teihin", sanoin nopeasti. "Olen kuullut teistä niin paljon juttuja, että päätin tulla katsomaan, mihin teistä on." Olisin virnistänyt, jos en olisi muistanut Shesin ilmettä.
"Miten niin mihin meistä on?" Shesi aloitti, mutta Werner hiljensi hänet yhdellä kädenheilautuksella.
"Mihin sinusta on? Mistä me muka tiedämme, että sinut voi ottaa meidän joukkoomme? Minusta näyttää siltä, että sinä olet vähän yksinkertainen", Werner sanoi.
"Kyllä minustakin on vaikka mihin", sanoin.
"No, anna tulla sitten", Werner jatkoi.
"Ei sitä ammattisalaisuuksia mielellään paljasta."
"Täällä ei jumalauta ole salaisuuksia!" Werner huudahti ja löi kätensä pöytään.
"Vedänkö mä siltä kurkun auki vai en?" Attic kysyi uudestaan.
"No.. katsotaanpa siis..." Nostin käteni ja toivoin, että se ei tärisisi liian näkyvästi. Samalla mulkaisin MacIlhennyä. Tämä nosti kulmakarvojaan huolestuneen näköisenä. Aloin laskea sormillani typerän näköisenä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä.. neljä pankkia."
"Missä?"
"Wichitan lähellä." En ollut koskaan käynyt Wichitassa.
"Wichitan?" Shesi ihmetteli. "Miksi olet nyt Los Angelesissa?"
"Piti vaihtaa maisemaa, kun ammuin kytän", sanoin ja ihmettelin, mitä oikein sepustin.
"Ammuit sinivuokon? No, se on jo jotain." Wernerin ääni oli jo hiukan pehmennyt.
Nyökkäsin ja yritin näyttää kovanaamalta. Minulta se ei oikein onnistu, mutta parempi sekin vähä kuin ei mitään. Oikea tapa olisi varmaan ollut välinpitämättömän näköinen, mutta se oli vaikeaa. Liian vaikeaa.
Werner oli selvästi sitä mieltä, että olin yhtä kova kuin joku Al Capone. "Mitä muuta olet tehnyt?" hän kysyi innokkaasti.
"Kaikennäköistä. Kavalluksia, huijauksia, ollut keikkakuskina..." luettelin ja ihmettelin samalla, miksen vain rynnännyt ovesta ulos ja juossut suoraan Tyyneen mereen.
"Katsotaan", Werner sanoi ja alkoi taas mättää muikkuja suuhunsa.
"Enkö mä vedäkään siltä kurkkua auki?" Attic kysyi.
Kukaan ei vastannut hänelle mitään eikä kukaan muutenkaan sanonut vähään aikaan mitään. MacIlhenny siirtyi seisomaan taakseni. Katsoin häntä olkani ylitse ja hän virnisti koko näppyläisen naamansa suunnattomalla vimmalla. Minun teki mieli karata hänen kimppuunsa ja työntää finnit yksitellen hänen kurkustaan alas. Ilman MacIlhennyn mäkätystä kiltayhteisöistä en olisi koskaan joutunut vastatusten Muikku-Wernerin ja hänen muikkujensa kanssa. Saisin varmasti Pulitzerin, jos kirjoittaisin MacIlhennystä kirjan.