Rasittavan opiskelijan tapaus 2, ensimmäinen osa

Muistelin James MacIlhennya useasti. Mietin, mitä hän teki, missä hän nukkui, mitä hän söi ja mitä hän luki. Olin lainannut kirjastosta jonkin Ferdinand Tönniesin kirjan ja selaillut sitä iltaisin sängyssä. Ja siirtynyt takaisin Henry Kaneen. Peter Chambers kiinnosti minua iltamyöhään enemmän kuin kiltayhteisöt.
Otin Tönniesin mukaan toimistoonkin seuraavana aamuna ja luin kirjaa siellä, kunnes parahdin ja menin alakerran kuppilaan syömään voileivän. Pyysin leivän syötyäni toisen kupin kahvia. Kahvi oli keskinkertaista, mutta tarvitsin sitä.
En tiennyt, kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsin.
Heti kun astuin baarin ovesta ulos törmäsin James MacIlhennyyn.
Ei jumalauta, sanoin itselleni. Tätähän sinä olet halunnut. Koeta nyt elää sen kanssa.
"Herra..." MacIlhenny tapaili nimeäni.
Autoin häntä. "Novak."
"Ahaa, totta kai, yksityisetsivä Joe Novak!" MacIlhenny tarttui käteeni ja vispasi sitä. Hänellä oli vielä enemmän finnejä kuin mahdollista ja hän määki edelleen kuin lammas, joka on juuri upotettu kiehuvaan rasvaan. "Loistavaa nähdä jälleen! Minulla on teille paljon kerrottavaa!" hän määki.
"Miten teidän tutkimuksenne edistyvät?" Yritin saada kättäni irti, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi.
"Tutkimukseni? Mitkä tutkimukseni?"
"Ettekö te muka ryhtynyt tutkimaan gangsterien elämää?" Silloin huomasin, että MacIlhennyn muutenkin huonosti istuvan takin alla pullotti vasemman kainalon kohdalla.
MacIlhenny ei huomannut tyrmistynyttä ilmettäni, mutta yhtäkaikki hän päästi kädestäni irti, vetäisi takinliepeensä auki ja näin ison Colt Governmentin mustassa nahkaisessa kainalokotelossa. "Upea vai mitä?!" MacIlhenny melkein karjui. Jos sitä kimeää määkimistä karjumiseksi saattoi sanoa.
Tartuin MacIlhennya käsivarresta ja yritin toisella kädelläni vetää takinlievettä aseen päälle.
"Iisisti nyt", sanoin hätäisesti. "Mistä hitosta on kyse? Miksi teillä on ase? Onko se laillinen?"
"Se on hyvinkin laillinen", MacIlhenny sanoi. "Sain sen poliisilta."
"Poliisilta?" Toistin itseäni kuin mikäkin apina: "Poliisilta?" Sitten tajusin. "Työskentelettekö te poliisille?" Päästin hänen kädestään irti.
MacIlhenny nojautui taaksepäin, työnsi peukalonsa takin liepeitten alle ja sanoi: "Juu." Hän vaikutti maalaistollolta. Ehkä hän olikin, mistä lie hänenkään isänsä tai isoisänsä Amerikkaan ovat tulleet. Skotti-idiootti tulee Vapauden Maahan, sekoaa Ferdinand Tönniesiin, jahkaantuu rikollisiin ja alkaa työskennellä poliisille.
"Miksi Tönnies..?"
"Miksi Tönnies ei enää kiinnosta minua?" MacIlhenny otti peukalonsa pois takin liepeistä ja alkoi naksautella sormiaan. Poliisin elkeet. Tiesin ainakin seitsemän poliisia, jotka naksauttelivat sormiaan. "Tönnies ei kiinnosta, koska se ei kerro todellisesta maailmasta mitään. Toimintaa pitää olla!"
Poika oli seonnut jännitykseen, kiihotukseen ja sydämen kohonneeseen sykkeeseen. Mitä kovempaa se sykki, sen kovempaa hänellä meni.
Mutta ei poliiseilla mene lujaa. Minä jos kuka tiesin sen oltuani paljon tekemisissä niin tylsistyneiden poliisien kanssa, että humalainen Nooa olisi vaikuttanut heidän rinnaltaan yliaktiiviselta kiinanpalatsikoiralta.
"Kuinka kauan te olette tehnyt töitä poliisien kanssa?" kysyin.
MacIlhenny kumartui eteenpäin ja suipisti suutaan. Hänen ylähuulessaan oli suunnaton vihreä mätäpää, minun teki mieli katsoa peiliin, ettei minullakin vain olisi sellaista. "Salaisuus. En saa kertoa työni laadusta mitään."
Vielä kamalampaa: kaveri luuli, että hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei saa tietää.
Onneksi minut armahdettiin: MacIlhenny sanoi, että hänen piti lähteä tutkimaan tapauksia. Mitä tapauksia, sitä hän ei sanonut. Hän määkäisi hyvästit ja lähti itseensä tyytyväisen näköisenä. Minun teki mieli potkaista häntä takamuksiin. Tyyppi oli viikko sitten ollut seota nähdessään aseen ja nyt hän kanniskeli vastaavaa itse. Kenet hän oli oikein tavannut? Oliko hän löytänyt jonkun gangsterin ja saanut selville jotain, minkä takia poliisi kuvitteli tarvitsevansa häntä? Päätin, että MacIlhenny tarvitsi uuden shokkihoidon.
Ensiksi halusin ottaa asioita enemmän selville. Kävin sulkemassa toimiston, laitoin ovelle lapun, että tulisin takaisin seuraavana päivänä. Asiakkaiden vähyys oli alkanut masentaa minua ja olin miettinyt taas kerran, että lopettaisin ja ryhtyisin kirjoittamaan seksipokkareita.
Kävelin poliisiasemalle. Siihen meni melkein puoli tuntia, mutta minulla oli niin vähän rahaa, etten raaskinut tuhlata sitä taksiin. Autoni oli haettu pois, kun en ollut hoitanut osamaksuja ajallaan.
Tämä oli varmasti urani surkeimpia hetkiä.