Viides osa

Maksoin ja nousin. Kuski mulkaisi minua uudestaan, rypisti kulmiaan ja kaahasi sitten pois. Minä astuin baarin ovelle kuin tutkimusmatkailija kadonneen temppelin ovelle.
Gypsy Queen vaikutti oikein mukavalta paikalta. Sisältä kaikui huonoa laulua ja humalaista hoilotusta. Aina välillä kuulosti siltä kuin jotakuta olisi läjäytetty nyrkillä suoraan naamaan.
Baarin ovet olivat kuin Villin Lännen saluunoissa, sellaiset heiluriovet, joista huonoissa lännenelokuvissa riittää paljon hauskaa. Ovien päällä oli vahva kerros jotain ruskeaa ja kovettunutta. Niihin oli tartuttu vuosien ja vuosikymmenten ajan käsillä, joiden päälle oli kaatunut kymmenittäin kaljatuoppeja ja viskipaukkuja ja verta ja oksennusta.
Mietin, että työntäisin oven auki kynällä.
Ole mies, sanoin itselleni. Tutkimusmatkailija, joka on jo selvinnyt ihmissyöjistä ja murhanhimoisista elefanteista ja tiikereistä. Tämä on ammattisi.
Työnsin ovet auki ja yritin varmistaa, että ne eivät takaisin heilahtaessaan iskisi minua takapuoleen.
Mikä tarkoitti, että hypähdin eteenpäin kuin pelästynyt aropupu.
Odotin metelin hiljentyvän jäädessäni ovelle seisomaan, niin kuin jossain länkkärissä. John Wayne tulee baariin Rio Bravossa, niin kylläpä tulee hiljaista.
Kukaan ei edes huomannut minun tuloani.
Astelin tiskille ja tilasin Whiskey Sourin.
"Viskiä on." Baarimikko oli iso kalju mies, jonka esiliina näytti siltä, että sillä oli joskus ennen sotia koetettu pyyhkiä baarin ovia puhtaaksi. Hän roikutti suussaan huonosti käärittyä sätkää ja hänen partansa oli ajettu viimeksi heinäkuun neljäntenä.
"Pelkkä viski sitten." Kaivoin rahaa taskustani, kun baarimikko kaatoi minulle viskiä pullosta, jossa ei ollut etikettiä. Tartuin lasiin ja sanoin: "Tarjoan sinullekin, jos saan vähän tietoja."
"Tietoja?"
"Niin."
"Mitä tietoja?"
"No vaikka millä summalla Manhattan ostettiin intiaaneilta?"
Baarimikko siirteli sätkää suupielestä toiseen. "Joku vitsiniekka vai?"
"Ei kun olen ihan tosissani."
"Oletsä joku kyttä?"
"En."
"Kuka sitten?"
"Sanotaanko niin, että olen vain kiinnostunut asioista."
Baarimikko otti tupakan suustaan ja tuijotti sitä. Hän yritti ajatuksen voimalla saada sen kasvamaan pituutta. Sitten hän imaisi siitä vielä kerran ja tumppasi sen sitten ennestään täynnä olevaan tuhkakuppiin. Hän kumartui lähemmäs ja haistoin jonkin, joka toi mieleeni baarin ovien päällä olevan kerrostuman. "Mitä tarttis tietää?"
Maistoin viskiä. Se oli pahaa. Kuin niitä samoja ovia olisi liotettu viinassa ja pantu väriliituja sekaan. Tällä viinalla Joseph Kennedy ei olisi ansainnut miljooniaan eikä hänen pojastaan John F:stä olisi ikinä tullut presidenttiä. "Pitäisi Muikku-Werner löytää."
"Muikku-Werner?"
"Muikku-Werner", toistin. Tunsin itseni idiootiksi. Olisi vain pitänyt iskeä viskit huiviin ja häipyä koko paikasta.
Mutta olin päättänyt pelastaa James MacIlhennyn suurrikollisten pesästä.
"Ja mitäs asiaa sulla on Muikku-Wernerille?" Baarimikko näytti pohtivan, ottaako hän tiskin alta haulikon vai ei.
Bingo, ajattelin: tämä mies tunsi Wernerin ja toimi nyt porttivahtina. Mitähän minä nyt sitten sanon? Haluaisin vähän pelastella yhtä kadonnutta sielua? Tätä kohtaa en ollut miettinyt ollenkaan.
Tyhjensin äkkiä lasin kertaheitolla ja löin lasin pöytään. "Toinen samanlainen." Viski oli kammottavaa, mutta minun oli pakko viivytellä.
Baarimikko otti saman pullon ja kaatoi lasiini. Hän kaatoi sitä enemmän kuin edellisellä kerralla.
Minulla oli siis toivoa.
"Kiitos." Siemaisin viskiä ja pidättelin oksennusta. "Werneriä pitäisi päästä tapaamaan, koska..." Kumarruin hiukan baarimikkoon päin - viivyttelyä sekin. Baarimikko kumartui uudestaan puoleeni. Ehdin siis miettiä sanomisiani ainakin puoli sekuntia kauemmin. "..koska minulla olisi tietoja.. yhdestä hyvästä lastista." Olipa nokkelaa - ja tuon takia olin viivytellyt ja juonut juomakelvotonta viskiä.